Hullu Helmikuu blogissa

iltasanomat

Blogi herätti huomiota

Voi helmikuu, blogin kannalta suorastaan ennätyksellinen kuukausi. Kuumeessa satuin lukemaan netin syövereistä upean erityislapsen äidin kirjoittaman avoimen kirjeen, jonka käänsin sitten blogissa englannista suomeksi. En yhtään osannut arvatakaan, minkälaisen huomion kyseinen postaus voisikaan saada osakseen – kyseistä postausta on käyty lukemassa n. 69 000 kertaa ja jaettu Facebookissa lähes 8000 kertaa! Ilta-Sanomatkin kiinnostuivat postauksen sisällöstä, minkä myötä meikätyttö kuumeisena vastaili puhelinhaastatteluun. Mukava ja asiallinen toimittaja julkaisi kirjoituksensa nopeasti jo seuraavana päivänä, ja minä tuota kirjoitusta myös mainostin blogin puolella.

Turha sanoakaan, tuona kyseisenä viikkona blogin kävijämäärät olivat sellaisissa lukemissa, että blogin webhostilla serverit kosahtivat (tai sitten niihin tuli jokin ihan muu tekninen vika). Blogin löytäneitä uusia lukijoita varten kirjoittelinkin sitten pienimuotoisen esittelypostauksen, joka oli minun kaino tapani kiittää. Kiitos, että jaoitte postausta, ja kiitos että luitte kyseisen postauksen ajatuksella! Kiitos, että tutustuitte blogiini tuon yhden postauksen lisäksikin. Kiitos!

mustavalkodaniel

Kulissien takana sairasteltiin

Helmikuu ei monessakaan mielessä ollut kuitenkaan kovinkaan miellyttävä, sillä täällä neljän seinän sisällä kököttäminen alkoi suoraan sanottuna hyvin pian ottamaan pattiin. Postausideoita ja päivitystä monesta asiasta on läjäpäin odottamassa sitä “parempaa päivää”, jolloin pystyisi niitä toteuttamaan – itsellä on hyvin pitkälti sellainen tunne, että blogissa ollaan sairasteltu ihan yhtä paljon kuin täällä kotosalla. 28 päivää kuussa, ja postauksia pärähti blogiin 25 – suurimmassa osassa hehkutimme suurta arkeamme helpottanutta tekijää eli lapsenvahtia. Lapsenvahdista, jonka “hevaritytöksi” olen täällä blogissa ristinyt, on postauksia muun muassa meikätytön päiväunista ja siitä, mitä lapsi silloin teki kuin myös oivalsin, että minun vastuullani ei kaiken ole pakko olla. Tuoreimpana löytyy hevaritytön kuvaama ja editoima video siitä yhteisestä leikistä, jonka hän EL:n kanssa kehitti!

Sairastelumme on blogissa myös näkynyt, muun muassa 52 viikkohaasteen kuvissa kuin siitä, kun ravasin tytön kanssa lääkärissä ja kerran sitä lähdettiin puolikuntoisena koko tyttöparven kera. Muistin kyllä heti ilmoitella, kun aloimme täällä pikkuhiljaa virkistyä!

valkortti1

Teemana ystävyyspäivä

Ystävänpäivä on melkeinpä kaikkialla muualla maailmassa rakkauden päivä, ja “Valentine” tunnetaankin sinä “Oikeana”. Itse en kuitenkaan ole ikinä oikein välittänyt tästä romanttisen rakkauden korostamisesta, mistä syystä blogin puolella kyselinkin, että kumpi on tärkeämpi: Ystävyys vai Rakkaus? Samaan syssyyn kuitenkin tunnelmoin sitä, kuinka vihdoin oli jotain mitä odottaa ja innostuneena kerroinkin, kuinka suunnitelmissa oli pieni treffi-ilta Danin kanssa. Vaikka tosiasiassa emme lopulta jaksaneetkaan lähteä minnekään meikäläisen sairastelun vuoksi, mutta meillä oli silti aivan ihana ystävänpäivä!

kohkohkohkoh

Osallistumiseni blogihaasteisiin ja muihin bloggaajien yhteistöihin

Helmikuun ensimmäinen postaus oli ainekirjoitushaasteeseen osallistumiseni – otsikkoon, jonka itse olin laatinut. “Jos olisin tiennyt” oli raskas, mutta puhdistava kirjoitusprosessi, jossa kerroin avoimesti siitä rakkaudesta ja pelosta, mitä äitiyteen kuuluu. Siitä, kuinka toivoin raskaana ollessa vauvani voivan hyvin, ja puntaroin sillä ajatuksella, että mitä olisin tehnyt jos olisin tiennyt hänen voivan huonosti.

Osallistuin myös Elinan (Kädestä pitäen) aloittamaan kuva-analyysihaasteeseen, jonka toisen kierroksen kuvan oli valinnut Uraäidin ruuhkavuodet – bloggaaja. Valitun kuvan kautta pohdin omaa käyttäytymistäni ja oppimistani siinä, kuinka käsitellä lapsen itkua. Otsikointi “Pelottava itku” selittänee osakseen jo paljon.

Täysin unohdin ilmoittaa blogin puolella siitä, kuka voitti arvonnassa ainekirjoitushaasteen ylläpitäjän viran – tästä ja muista haasteista postasin sitten täällä, sekä ilahtuneena jaoin myös uutisen vammautuneesta Bournemouthista kotoisin olevasta miehestä, joka pääsi mallin hommiin New Yorkin muotiviikolle!

Olin jo jonkin aikaa pohtinut suhdettani kauneuteen ja “tehtyyn kauneuteen” – eli hiuspidennyksiin, tekoripsiin ja -kynsiin, unohtamatta tietenkään feikkiä rusketusta kuin vaikkapa silikonirintoja. Heitin aiheen myös bloggaajatovereille Bloggaajien blogiyhteistyö – Facebook-ryhmässä, ja postasin sitten lopulta yhdessä sovitulla otsikolla
“Kelpaan juuri sellaisena kuin olen”-postauksen omat mietintäni aiheesta, unohtamatta muiden osallistuneiden bloggaajien postauslinkkejä.

Hieman takkuilen jatkoin myös 52 viikkoa - kuvahaastetta:
4/52: Puistopäikkärit
5/52: Räkänokkatoverit
6/52: Piristyneet leikkijät

Kuvan (c) Durianhetket

Kuvan (c) Durianhetki

Vieraskynäilyt

Kuluneessa kuussa olimme hyvin onnekkaita saadessamme kaksi eri kirjoittajaa vierailemaan blogissamme – ensimmäisenä pitkäaikaisin ystäväni Elina kirjoitti erityispedagogiikasta ja kaikille avoimesta liikunnasta. Tämä oli yksi minun kuukauden lempipostauksistani, antoihan se paljon informaatiota ja rakastan Elinan tyyliä kirjoittaa! Elina on siis opiskellut Jyväskylän yliopistossa erityispedagogiikkaa, ja on gradua vaille valmis erityisopettaja.

Toisena vierailijana blogiimme kirjoitti juuri bloggaamisen aloittanut toinen erityislapsen äiti, jonka lapsi vammautui koulun liikuntatunnilla. Durianhetki - blogissa hän käykin läpi juuri niitä tunteita, mitä moni muukin oman lapsen omaishoitaja voi tunnistaa tutuiksi. Meidän blogimme puolella hän pohti sitä samaa aihepiiriä, mistä Ilta-Sanomatkin olivat kiinnostuneita – eli tuntemattomien reaktioista hänen erityiseensä.

visionleikitaan

Postausten tähtenä EL

Ruutuaika on edelleen paljon tapetilla, jopa niin paljon että Leluteekin Emiliakin pohti blogissaan, onko “ruuduton lapsuus uusi eliitin merkki“. Emilian postaus oli taas tasaista Leluteekin tasoa, eli huippu ajatusten herättelijä! Muualla keskustelu kun näyttää yleistettynä tämänkin asian kannalta siltä, että suomalaiset ovat hyvin mustavalkoista kansaa; ettei ole sitä “harmaata aluetta”. Ruutuaika on pahasta, lasten pitäisi olla möyryämässä pihalla ja leikkimässä hippaa naapurin lasten kanssa eikä pelaamassa omassa huoneessaan millään pelikonsolilla. Vähän sama kuin ikuinen imettämiskysymys, tai syötetäänkö lapselle ruokaa kaupan purkista vai tehdäänkö pöperöt itse. Minäkin siis blogini puolella paljastin uudestaan, kuinka tällä omalla pirpanallani on paljon “ruutu-aikaa” ja etten todellakaan häpeä sitä. Eikä sillä ole mitään tekemistä ajanpuutteen tai oman viitseliäisyyteni kanssa.

Pyysimme tässä kuussa myös apua, ja olen aivan herkistynyt kaikista niistä viesteistä ja avuntarjouksista, mitä olemme teiltä saaneet! Kiitos! Vaikka en kaikille teille olekaan vielä vastannut, se ei tarkoita ettenkö olisi viestiä lukenut tai avuntarjousta kelpuuttanut – tässä vielä on nimittäin cp-vammaisten “uniasiantuntijan” kanssa selviteltävää muun muassa nukkumisturvallisuudesta ja siitä, minkälainen “pakkopaita” malli olisi se kaikkein käytännöllisin ja tilanteeseen nähden paras.

mammabloggaaja

Postausten tähtenä meikätyttö

Tämä postaus on kyllä yksi sellainen hullunhauska tapaus, jonka kirjoittelin tunneherkkänä. Kirjoituksesta löytyy muun muassa uusi musikaalinen löytöni! Itkin sinä päivänä ihan hullunhauskoille asioille, eikä itku ollut sellaista ahdistunutta vaan ihmeellisen puhdistavaa ja hyvää. Sellaista onnenkin täyteistä itkua!

Toisella kerralla sitten avauduin siitä, kuinka minulla ihan lopullisesti kärähti porkkanat pannulle ja oli pakko päästä näiden kotini seinien toiselle puolelle. Vaikka en siis vielä ihan täysin ollut rimpuillut irti flunssaviruksen kourista, niin lähdin silti jumppailemaan ja muutenkin reippailemaan. Ah, se olo sen irtautumisen jälkeen…! Suosittelen kaikille – tosin, järkevästi ottaen muistuttaisin kaikkia hoitamaan ensin itsensä kuntoon ja palautumaan flunssista ja muista kurimuksista ennen kuin aloittaa liikunnan harrastamisen. Eikä hei mennä töihin suomalaisittain tyypillisesti sairaana!

Kolmanneksi kerroin perjantain ihanasta kokemuksestani erityislasten vanhempien paikallisessa tukiryhmässä. Vertaistuki, siinä todellakin on voimaa!

pakkopaitahymy

Kuukauden suosituimmat

Avoin kirje vanhemmille, jotka kielsivät lastaan tuijottamasta lastani
Vammautuneen lapsen äiti: “Ei se ole lopulta sen lievempi teko tuijottaa kuin sanoa ääneen”
Jos olisin tiennyt
Kun tyttö pakkopaidan sai
Kelpaan juuri sellaisena kuin olen

(Muita suosittuja oli tottakai esittelykirjoitukset kuin viime kuussa kirjoitettu Eron partaalla edelleen herätti mielenkiintoa)

Omat suosikit

Jos olisin tiennyt
Vieraskynästä: Erityispedagogiikka ja kaikille avoin liikunta
6/52: Piristyneet leikkijät
Lapsellani on paljon “ruutu-aikaa”, enkä häpeä sitä.
Erityislasten vanhempien oma tukiryhmä – Bournemouthissa!

Mikä postaus oli sinun suosikkisi tässä kuussa?

rakkaudellam

Erityislasten vanhempien oma tukiryhmä – Bournemouthissa!

Eilen aamulla heräsin taas päänsärkyisenä ja äärimmäisen väsyneenä – mutta tiesin, että tällä kertaa moinen johtui yksinkertaisesti aktiivisesta liikkumisestani. Aloitin aamun siis venyttelemällä, syötettyäni tytölle aamupalan otin pienet viiden minuutin päikkärit sohvalla ja sitten valmistauduimme lähtöön. Olin niin ylpeä itsestäni, että en kuunnellut väsynyttä mieltäni (“perutaan vaan koko homma, ei se haittaa, jäädään kotiin ja nukutaan”) vaan otin ja lähdin talosta.

mammabloggaaja

Perjantaina meillä oli nimittäin ensimmäinen kertamme uudenlaisessa äitiryhmässä, jossa viikottain kokoontuu lähialueen erityislasten vanhemmat! Olimme sopineet uuden tukihenkilömme kanssa tapaavamme siellä, ja odotin innolla ketä kaikkia siellä tänään näkisimme! Olisiko siellä ketään toista, jonka lapsella olisi cp-vamma? Olisiko toisia kuuroja lapsia? Olisiko näkövammaisia?

Olin edellisenä iltana mennyt nimenomaan sille kuntokeskukselle, jonne minun piti ottaa se sama bussi, jolla matkustaisin sitten äitiryhmään seuraavana päivänä. Ihan siksi, että voisin tarkistaa valmiiksi, millä bussipysäkillä nousisin sitten pois, ettei aamun väsymyksessä tarvinnut siitä enää stressata. Se osoittautuikin hyvin oivalliseksi päätökseksi, sillä ihanan keväisestä auringonpaisteesta huolimatta minulla oli paljon käynnistysvaikeuksia perjantaina.

Ai miten niin ei pääkoppa ollut ihan mukana vielä tuona aamuna?

… nousta pyrähdin bussista yhtä pysäkkiä ennen kuin piti.
(“No, ei haittaa, saanpahan liikuntaa!”)
… tajusin olevani jo myöhässä, vaikka luulin lähteneeni ajoissa.
(“No, ei se haittaa – en kuitenkaan liikaa myöhässä ole!”)
… löysin hakukoneilla tarkistamani tien helposti, jolta “lasten keskuksen” (children centre) pitäisi löytyä. Tuntia myöhemmin kävelin edelleen edes takaisin kyseisellä kadulla. Täh?

Löysin kuitenkin paikan päälle lopulta, pienen “hei olen etsinyt teidän keskusta jo jonkin aikaa, missä te oikeasti olette?” – puhelun jälkeen. Toisen äitiryhmän vetäjä, jonka olin sopinut näkeväni tuolla, oli jo myöhästymiseni takia ehtinyt lähteä. Ystävällinen vastaanottotäti ohjasi minut oikeaan huoneeseen, missä minulle heti kiikutettiin tuoli alle, kupponen kahvia ja kakkupalanen eteen ja lapsi lähti sylistä sylikierrokselle. Kukaan ei hätkähtänyt tytön sisäkorvaistutteita tai kontrolloimattomia liikkeitä, kukaan ei ihmetellyt erikoistuoliamme. Päinvastoin – ensimmäinen kommentti tuolista oli: “Oi, meillä oli ihan samanlainen!”

Jännitys ja ujous katosi välittömästi. Olo oli kotoisa. Ihailin muiden upeita pirpania – down-vauva, yksi näkövammainen ja omissa maailmoissaan elävä neiti, iso ja vilkas kaksivuotias.. Juteltiin kouluista, päiväkotivalinnoista, lasten taidoista.. Siirryttiin toiseen huoneeseen, jossa laulettiin ja leikittiin lasten kanssa. En olisi halunnut lähteä tuolta pois! Lähtöä tehdessä kaksi äitiä kääntyi puoleeni ja kysyi, kuinka olin tänne tulit – ajoinko minä? Kuullessaan, että en ole vielä ajanut Englannissa vaan liikun kaikkialle bussilla, he molemmat tarjoutuivat minulle ja tyttärelleni kuskeiksi. Toinen joutui pyörtämään tarjouksensa muistaessaan, että meillä oli iso aputuoli, jolle hänen autossaan ei olisi ollut tilaa. Toisella kuitenkin tilaa riitti, ja hänen autossaan oli jopa ylimääräinen turvaistuin. Hyppäsin siis tämän kolmen lapsen äidin autoon, ja juteltiin erilaisista operaatioista, jotka lapsemme olivat kokeneet. Hänen down-syndrooma – lapsellaan on huono kuulo liimakorvien takia, ja ollut jo kerran sydänleikkauksessa. Minä kerroin EL:n alkuajoista, ja tiedättekö – se juttelukerta oli samalla aikaa hyvin puhdistava kuin luonnollinenkin, meitä ei ahdistanut tai pelottanut kuunnella toisen vaikeuksista. Oli melkein kuin olisimme puhuneet synnytyskertomuksista ja valittaneet anopeista! Niin normaalia, niin .. ihanaa.

Vaihdettiin meidän parkkipaikalla numeroita, ja odotan innolla jo seuraavaa perjantaita!

rakkaudellam

Videolla: EL leikkii lastenhoitajan kanssa

Hevaritytön hoitokeikalla tapahtunutta:

Viimeinen videonpätkä on ihan paras! Siitä näkyy se, kuinka tyttö oivalsi leikin juonen… ja tiesi, mitä tulee tapahtumaan seuraavaksi! Videosta on myös tärkeää huomata se, että tytöllä oli implantit eli “kuulo päällä” – hän oppi siis ennakoimaan seuraavaksi tapahtuvaa myös kuulon avulla!

Oli ihana tulla kotiin, kun hevarityttö innokkaasti aloitti heti selittämään miten hän keksi parhaimman leikin ikinä tytön kanssa ja kuinka he ovat iloisesti leikkineet näin yli puolituntia väsymättä..

Niin ihana nähdä, että tyttö oppii ja nauttii silloinkin, kun minä en ole kotona. Tiedän, jauhan tästä PALJON, mutta tämä on niin isoa ja merkittävää että minä suorastaan halkean onnesta!

Videon kuvannut ja editoinut hevarityttö.

Ps. Tytön sukkahousuissa on sormiväriä – oltiin taas vähän leikitty ja sotkettu.. Eikä meitä haittaa ollenkaan!

rakkaudellam