Sisäkorvaistutteilla sittenkin kaksikieliseksi?

Isin kanssa jalkapalloa katsomassa...

Isin kanssa jalkapalloa katsomassa…

Ennen aktivointia kaikki kuulon ammattilaiset olivat hyvin varovaisia meidän odotusten kanssa. He sanoivat, että mahdollisesti tyttö ei implanteista saa muuta apua kuin tietynlaisen tietouden ympäristöstään.. Ja että ehkä hän ei oppisi puhumaan.

Keskiviikkona näimme kuurojen opettajaa S:ää ja hän oli hyvin positiivisesti yllättynyt tyttömme kuulon kehityksestä. Tytön kuuloikähän vastaa nyt sitä samaa tasoa kuin mitä vielä syntymättömällä vauvalla kohdussa, sillä implanttien säädöt ovat kesken. Tyttö on kuitenkin jo parissa päivässä oppinut, että prosessorien laittaminen paikoilleen tarkoittaa ääntä ja osaa hyvin protestoimalla ilmoittaa, jos ne ovat tipahtaneet paikoiltaan. S näki tämän itse, sillä hänen visiittinsä aikana prosessori tipahti ja tyttö alkoi välittömästi valittaa. Kun sain implantin jälleen paikoilleen, valitus loppui välittömästi.
Tähän S:

“Vau. Oikeasti vau. Niin monen muun vanhemman kanssa joudun arvioinneissani kysymään pitkäänkin, että reagoiko vauva implanttien päälle laittamiseen ja poisottoon… Ja EL on jo nyt hokannut niiden merkityksen ja osaa viestittää haluamaansa!”
“Joo! Minä olen yrittänyt olla lukematta liikaa näihin tilanteisiin, mutta tämä näkemäsi kerta oli varmaan viides tilanne yhteensä…”
“Vau, tää on mahtavaa!”
“Jep!” myhäilin tyytyväisenä.
“Puhutko sinä tytölle vain englantia?”
“Joo, eikös sitä niin ollut alunperin puhe?”
“Niin, no… Meillä ei ole mitään todisteita oppimisvaikeuksista vielä ja voihan olla ettei tytöllä niitä olekaan… Minun mielestäni sinä voisit ihan hyvin puhua hänelle suomeksi halutessasi.”
“Mutta sotkisiko se häntä?”
“Yleensä sanotaan että vanhemman pitäisi puhua vahvinta kieltään lapselle, esim. puolalaiselle perheelle neuvoin käyttämään puolaa. Sinun tapauksessasi kielellä ei sinällään ole väliä, koska englantisi on täydellistä. Joten sen puolesta ei ole mitään estettä englanniksi puhumiselle.. Ja koska ei nyt ole viitteitä oppimisvaikeuksista.. No, tarkista vielä D:ltä ja A:lta, puheterapeuteilta, mitä he ovat mieltä… Mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kaksikielisyys voisi olla mahdollista!”

Olen niin iloinen. Ehkä unelmamme kaksikielisestä lapsesta tuleekin siis onnistumaan? Näen D’tä myöhemmin tänään, joten katsellaan…

Read More

Blogien seuraaminen & Meriannen Bloglovin – opas!

Tiistaina käytin bloggaamiseen tarkoitetun ajan blogin ulkoasun siistimiseen. Yritin kovasti päästä eroon noista ihmeellisistä harmaista viivoista linkeissä, jotka nyt näkyvät noissa uusissa some-kuvalinkeissäkin. Käytin suurimman osan ajasta kuitenkin Internetissä harhailuun etsiessäni minua miellyttäviä kuvakkeita, ja sitten löysin nuo vesivärityyliset ja rakastuin! Ne ilmestyivätkin ulkoasuun jo toissapäivänä, mutta eilen aamulla tytön seikkailessa yöuniensa maailmassa viilailin niitä vielä lisää. Muokkasin itse blogilistan merkin, ja tuo bloglovinin kuvakekin oli murheenkryynini – miten muka “plussa” – merkistä voisi tietää, että kyseessä on Bloglovin’? Niinpä hakukoneita rasitin vielä etsimällä erilaisia linkityskoodeja, ja löysin kuin löysinkin toisenlaisen kuvalinkkikoodin! Jos ette vielä ole kokeilleet, niin viekääpä huviksenne hiirenne käväisemään noiden kuvakkeiden päällä, ja näette ylpeyden aiheeni!

Samalla noiden kanssa sählätessäni onnistuin poistamaan bannerin ja esittelykuvan sivupalkista; nyt nekin on sitten kokonaan uusittu.

Tykkäystilanne 18/9/2014.

Facebookissa 200 tykkääjää tuli jo maanantaipäivän aikana täyteen ilmoitettuani, että olen ajatellut järjestää arvonnan teille vakilukijoille. Minua jäi kuitenkin harmittamaan ihanan Rinskyn ja Veeran kommentit, joissa he kertoivat etteivät ole Facebookissa. Vaikka olin päätynyt Facebookiin arvonnan järjestyspaikkana ihan siksi, kun suurin osa porukasta siellä kuitenkin todennäköisesti on – verrattuna vaikka Pinterestiin, Twitteriin ja Instagramiin – niin silti minua suretti. Enhän halunnut, että kukaan teistä ihanista blogini vakilukijoista tuntisi itsensä syrjityksi ja ulkopuoliseksi!

Anteeksi teille, Rinsky, Veera ja muut naamakirjattomat! Ihan bloginkin kautta tulen vielä järjestämään arvontoja, joihin tekin pääsette mukaan! <3

23

Näin ollen pyörittelin mielessäni kaikkia blogin seurantamahdollisuuksia. Olin aiemmin kokeillut pitää WordPressin omaa sähköposti – seurantaa, jossa sähköposti-ilmoitus lähtisi kaikille palvelun tilaajille aina uudesta postauksesta. Se kuitenkin täyttyi roboteista, joten luovuin siitä aika äkkiä.  Nyt kuitenkin löysin rss-syötteeseen perustuvan seurantanappulan, mikä löytyy tuosta kirjekuori-kuvakkeesta. Jos sitä kautta päädytte uutiskirjettä yms. tilaamaan, niin antakaahan palautetta tuon toiminnasta!

Blogilista on ollut käytössä jo pitkään, mistä itse en ymmärrä hölkäsen pöläystä. Bloglovinia suorastaan rakastan itse, mutta olen huomannut ettei kaikki sitä oikein ymmärrä vielä. Joten ratsastan tässä nyt apuun, sillä itse seuraan blogeja vain ja ainoastaan kyseisen palvelun kautta!

etusivu

Rekisteröityminen

Klikata tottakai saa noista isoista mainoslinkeistä myös, jotka kiljuvat liittymään Blogloviniin. Itse olen vissiin niin tuollaisille turta, että etsin ne pienimmät präntit ensin!

Itse en tykkää laittaa paljoa erilaisia sovelluksia Facebookin kautta tunnistettavaksi, siksi valitsen yleensä sähköpostilla kirjautumisen. Jos itse haluat tehdä tämän Facebookin kautta, niin sen kanssa rekisteröitymisessä en osaa auttaa. Ehkä se olisi helpompaa, mutta sitten Bloglovin saa luvan lukea Facebookiasi.

Kun olet täyttänyt sähköpostitiedot rekisteröitymislomakkeeseen, on seuraava askel siirtyäkin sähköpostin puolelle. Nimittäin:

emaili

Yleensä viesti tulee välittömästi ja onkin odottamassa sinua jo sähköpostiin kirjautuessasi. Bloglovinin tukitoimissa kuitenkin sanotaan, että huonoimmillaan viestin saapumisessa saattaa kestää jopa pari tuntia. Kannattaa myös tsekata roskaposti-loota, sillä joskus tämä vahvistusmaili eksyy sinne! Jos kuitenkaan sähköpostia ei näy eikä kuulu, niin sitten ottamaan reippaasti yhteyttä support @ bloglovin.com. Tässä ei kuitenkaan pitäisi olla mitään ongelmia, ja sähköpostista pitäisi löytyä tällainen viesti kaikessa yksinkertaisuudessaan:

Klikattuasi linkkiä aukeaa joko tällainen sivu:

kannykka

 

tai Bloglovinia esittelevä pieni slideshow. Eteenpäin pääset painamalla “Next”!

1 2
Olet nyt rekisteröitynyt Blogloviniin!

Blogien seuraaminen

Olen lukenut somesta vinkauksia siitä, kuinka Bloglovinista on hankala löytää itselleen luettavaa – saanen olla eri mieltä? Tietysti hakusana – menetelmä on eri kuin esim. Blogilistalla, mutta koen itse Bloglovinin kautta lukemisen löytämisen äärettömän helpoksi!

alkun

finder

searchib

Blogejahan voit löytää niin blogin nimellä etsimällä haun kautta, kuin jonkun jo tykkäämäsi blogin “Samankaltaiset blogit” – linkki tarjoilee samaan kategoriaan kuuluvia blogeja. Näiden lisäksi suosittujen postausten kautta löytyy joskus kunnon helmiä! Ei vielä vakuuta? Blogeja löytyy myös “Find blogs” – linkin takaa, kategorioittain jaoteltuna.

Koneella ollessani Bloglovin on aina auki yhdellä välilehdellä, ja jos satun netin syövereistä hyvän blogin löytämään, niin löydän sen nopeasti Bloglovinin haulla (ellen käytä melkein jokaisen blogin sivupalkista löytyvää Bloglovinin seurantalinkkiä).

Bloglovinin etusivukin on uudistunut, ja käyttäjille tulee suoraan sivupalkkiin ehdotuksia blogeista, joista käyttäjä saattaisi pitää.

Niin tunkeileva Bloglovin ei ole, että menisi tutkimaan selaimesi historiatiedot. Bloglovin ei siis tiedä, jos olet lukenut jonkun blogin postauksen vaikka Facebook-linkin kautta, etkä heidän kauttaan. Näin ollen postaus, jonka olet jo lukenut muuta kautta näkyy Bloglovinin etusivulla lukemattomana.

Kaikkia postauksia ei tietenkään ole pakko listauksesta lukea, vaan klikkaamalla “Mark as read” Bloglovin merkitsee postauksen luetuksi.

Hienosäätöä:

settings

Nyt mennään pilkunviilauksen puolelle! Tuolta sydämestä löytyy asetukset.

settingsit

Asetuksista löytyy myös “Notifications”-kohta, joka kannattaa tarkistaa. Ihan jo siksi, että jos et halua Bloglovinilta jatkuvasti sähköpostia, klikkaile haluamasi ruksaukset listalta pois! Tai jos tykkäät ajatuksesta, että Bloglovinista tulee päivittäin uutiskirje kertoen seuraamiesi blogien uusimmista postauksista, jätä se klikkaus päälle.

Sydämen kohdalta (jonka tilalle päivittyy profiilikuvasi, jos sellaisen palveluun latasit), löytyy myös bloggaajille tärkeitä valikoita kuten “Blogin tilastot”, joka näyttää oman blogisi seuraajien määrän ja kaaviokuvaa sen kasvusta. Mutta asetuksista löytyy jotain muuta nannaa erityisesti järjestelyä rakastaville!

editgroupsis

seurantat

Etusivun postauslista päivittyy sitä mukaa, mitä klikkaat tuolta listalta. Jos klikkaat luomaasi ryhmää, etusivulla näkyy vain kyseisen ryhmän blogien uusimmat postaukset. Jos klikkaat yhtä blogia, näkyy sivulla vain sen blogin postaukset. Kun taas Blogloviniin kirjautuessa oletusnäkymänä on tuo “All unread posts”, eli luonnollisesti listauksessa näkyvät kaikki lukemattomat postaukset.

Tämä toiminto on yksi ehdottomia suosikkejani Bloglovinilla – nimittäin postausten “tykkääminen”. Nimen he tosin vaihtoivat vastikään “tallentamiseksi”, mutta sama se – jos tykkäät postauksesta ja haluat ilmoittaa sen niin bloggaajalle itselleen kuin pitää postauksen Bloglovinin tunnuksellasi muistissa, klikkaa sydäntä.

profa

Käyttäjäprofiilistasi näkyy tykkäämäsi postaukset, mikä minusta on vain niin loistokeksintö!

Tässä pikainen Bloglovin’ – oppaani!

Oliko tästä apua, jäikö kysyttävää? Olisiko tarvista käydä Bloglovinin ominaisuuksia tätäkin tarkemmin lävitse?

Read More

Päivämme Southamptonissa – 2. implanttien säätö

Maanantaiaamu alkoi absurdisti. Kuuden aikaan venyttelin raukeana sängyssä, tietämättä ollenkaan kellon aikaa. Olo oli väsynyt, mutta levännyt – ja silloin sen ymmärsin.
Olin saanut nukkua koko yön putkeen.

Olohuoneesta löytyi tyttö torkkumassa edelleen uusien petivaatteidensa syleilystä, ja Danin bongasin kolistelemasta keittiöstä, uneliaasti kahvin keitossa.

Voiko ihanammin viikko enää alkaa?

southwst1

Kahvia ryystäessäni aloitin suuren koettelemuksen aamukoomassani, nimittäin junalippujen varaamisen. Vaikka juna-aikatauluja olin jo vilkaissut viikonloppuna, en ollut saanut itseäni istutettua koneelle niin että liput olisin saanut hankittua. Niinpä sitten kahvia tiputtelin rinnuksille samalla, kun yritin näyttöä tihrustaen tiketit varata haluamaani junaan.

Ja vitsit, mitä tuolta National Rail – sivustolta löytyikään!

pluspass

Miksi en tätä aiemmin ole tajunnut? Tuoltahan sai siis päivälipun kaupungin sisällä matkustamiseen, ja todella edulliseen hintaan! Kun Southamptonin yliopistobussissa jo menopaluu rautatieasemalta yliopistolle maksaa muistaakseni £3.50 – niin vitsit, tässähän saan kerralla hankittua molemmat liput ja säästän vielä selkeää valuuttaa! Tämä kannattaa pitää mielessä näköjään muuallekin matkustettaessa, tuon saa nimittäin hankittua moneen muuhunkin Britannian kaupunkiin!

Vertauksena esimerkiksi Bournemouthin bussiliikenteessä päivälippu keltaisiin busseihin maksaa 4 puntaa.

Plusbussista löytyy lisää heidän Internetsivuiltaan.

kollaasi2

Danin lähdettyä töihin laittoi tämä äiti tehovaiheen päälle. Puhelin kauniiseen käteen ja vammaistuen perään taas soittelemaan, koska kirjettä hylätystä päätöksestä ei viikon sisällä kuulunut. Samalla syötin tyttärelle aamupalan ja sitten jopa räpsin näitä loistavia otoksia itsestäni. Vilkaiskaas, miten hurmaava aamutukka minulla kyllä onkaan!

Äärimmäisen hämmentävä ja väsyttävä taistelumme vammaistuen kanssa jatkuu siis vielä. Nyt selvitin asiaa jälleen kahden eri ihmisen kanssa, ja tällä kertaa tilanne oli entistä kummallisempi.

“Ei täältä meidän systeemistämme löydy mitään muuta merkintää teidän hakemuksestanne, kuin että se on vastaanotettu maaliskuun alussa.”
“Öh, okei.. Näkyykö siellä edes se, että lähetitte meille lisäselvityspyynnön toukokuussa? Ja että olette vastaukseni siihen vastaanottaneet?”
“Ei täällä ole merkintää edes siitä, että mitään teille olisi lähetetty.”
“Täh?”
“Mutta hakemuksia käsitellään niiden saapumisjärjestyksessä, joten kyllä..”
“Tiedän tiedän, et ole ensimmäinen, jonka kanssa tästä puhun. Olenhan odottanut päätöstä jo yli puoli vuotta, ja melkeinpä joka toinen viikko olen soitellut päätöksen perään. Tämä kaikki aiheuttaa meille ihan mielettömän paljon stressiä ja ahdistusta, koska me eletään hyvin tiukassa taloudellisessa tilanteessa tämän takia. Ja moni muu tukitoimi taas tarvitsee vammaistuen päätöksen, ennen kuin niitä voidaan hakea! Niin, ja itseasiassa, soitin tasan viikko sitten edellisen kerran, ja silloin minulle kerrottiin että päätös oli tehty 13. päivä elokuuta. Hylätty päätös! Enkä siitäkään mitään kirjettä ole saanut. Oletko varma, ettet oikeasti sieltä mistään löydä mitään tehtyjä toimenpiteitä meidän hakemuksen eteen?”
“Ei täällä mitään löydy.”
“Miten sitten viime viikolla eräs tiimisi jäsen pystyi antamaan minulle tiedon hylätystä päätöksestä?”
“Tuohon en osaa vastata, muuta kuin että ei tätä hakemusta ole hylätty.”

Hän yritti päästä minusta yhdessä vaiheessa eroon sanomalla, että ryhtyy asiaa selvittelemään ja soittaa pian takaisin. Minä sanoin että mieluummin odotan puhelinlinjalla vaikka tunnin, jos se sitä vaatii. Kerroin hänelle, kuinka jokaikisen kerran soittaessani olin kuullut nuo kyseiset sanat, eikä kukaan ollut ikinä soittanut takaisin. Niinpä hän henkilökohtaisesti lupasi, että joku soittaisi minulle takaisin seuraavan viiden minuutin sisällä.

Otin hänen nimensä ylös, ja odottaessa menin vaihtamaan tyttärelle päivävaatteet päälle.

ootd

Sain tytön juuri puettua, kun puhelin soi uudestaan. Olin positiivisesti yllättynyt, ja vielä enemmän kun minulle niin hartaan lupauksen tehnyt mies soitti itse takaisin.

Hän kertoi olleensa yhteyksissä “huoltotiimiin” hakemuksesta, eivätkä hekään olleet löytäneet mistään systeemeidensä perukoilta muuta hakemuksestamme kuin tiedon siitä, että se oli vastaanotettu.

“Nyt se on laitettu kiireelliseen tutkintaan, että tiedämme mitä hakemuksellenne on tapahtunut.”
“Eli siis mitään ei löytynyt?”
“Ei.”
“Mitä siis voit sanoa hakemukseni tilasta ylipäätään nyt?”
“En paljon mitään. Mutta joku soittaa teillä 48 tunnin kuluessa, kun tutkinta on saatu suoritettua.”
“Soittaako joku ihan varmasti? Minua ahdistaa kuulla tuo lause, niin kuin aiemmin sinulle sanoin, koska ennen sinua ei kukaan ole soittanut takaisin.”
“Aivan varmasti joku soittaa takaisin.”
“Eli, jos mitään en kuule keskiviikkoon mennessä, mihin numeroon soitan torstaina?”
“Lupaan, että joku soittaa teille keskiviikkoon mennessä.”
“Okei.”

Melkein hävettää tuon miehen hiillostaminen, mutta ainakin nyt vihdoin sain jotain tarkkaa tietoa. Tai ainakin tiedon siis siitä, että he ovat mokanneet ja pahasti. Nyt sitä sitten elellään taas ihan erilaisessa jännityksessä – mitähän ihmettä tämä kaikki nyt tulee tarkoittamaankaan?

Sitten oli aika juosta rautatieasemalle, ja esimaksettujen lippujen noutoon.

prepaid

Ensimmäistä kertaa käytin tällaista aparaattia. Olen aina tykännyt ostaa liput ihan asiakaspalvelijalta, jonka kanssa jutella ja kysyä tarkentavia kysymyksiä. Mutta eivätpä he kertaakaan olleet maininneet tuosta Plusbus – lipusta! Ja tämä prepaid-automaatti osoittautui todella käteväksi ja nopeaksi kaveriksi. Ensin lukulaitteessa piti käyttää sitä samaa pankkikorttia, jolla oli liput maksanut. Se vei vain pienen hetken, ja heti sirun luettuaan kone pyysi ottamaan kortin takaisin kukkaron suojiin. Sitten piti näpytellä varausnumero, mikä älypuhelimen kanssa oli helppo homma. Ei mitään paperilappu-meininkiä, vaan kännykkä käteen, sähköpostiohjelma auki ja sieltä suoraan kopioimaan lipun varaustiedoissa tullut koodi.

Ja siinä se! Liput tulostuivat.

junassa

Tällä kertaa en ollut jaksanut ottaa Ottoa mukaan, kun vissiin arka pupu hyppäsi pöksyyn. Olin siis kevyemmillä Minni Hiiri – vaunuillamme liikkeellä, mitkä on helpommat nostaa junan kyytiin. Harmistuksekseni vammaispaikka oli jo käytössä, ja vaikka siihen parkkeerattu pyörätuoli oli tyhjä, en halunnut ketään pyytää sitä laittamaan kasaan. Niinpä jäimme El:n kanssa junan käytävälle, istuuduin siihen lattialle tyttären viereen mukavasti ja siinä sitten höpöttelimme iloisesti koko matkan ajan.

Southamptonissa meitä oli odottamassa suomikaverimme Aino, joka iloisesti lähti näyttämään meille vähän paikkoja. Enhän minä edelleenkään Southamptonista tiennyt muuta kuin paikallisen Holiday Inn-hotellin, sairaalan ja yliopiston.. Päätettiin lähteä täyttämään navat sushilla, mitkä Aino ihanasti lupasi tarjota – “kun on vaan niin kivaa saada joku kaveriksi mukaan syömään sushia, kun ei herra S. suostu lähtemään”! (Herra S. = poikaystävä).

Ja tottakai meille sushi kelpasi! Oli vielä Yo! – Sushilla maanantaitarjouksena kaikki lautaset £2.50, mikä loistotuuri!

sushiamaman

“Mitä nannaa äidin lautasella on?”

Tyttökin sai maistaa äidiltä vähän sushiriisiä (nam!), japanilaista munakasta (kuvassa – laimeampi nam! – tytöltä) ja kypsennettyä rapua.

sushilounas

Eritoten näistä rullista tykkäsin! Ja tyttökin tykkäsi. Tämä oli sitä rapua, mitä tyttökin maiskutteli syödä..

sushivarjo

Tää kuva on vaan niin hämmentävä. Minä otin tämän kuvan. Jänniä nämä peilit..

paraspaikka

Omien eväiden ja äidin sushiannoksien maistelun jälkeen maailman parhaaseen paikkaan oli hyvä nukahtaa. Äidin syliin <3

Sushipaikasta lähdettyämme kokeilimme Plusbus-lippuani, ja kyllä kaupungin bussiliikenne sen hyväksyi. Kävimme Ainon luona pikakahvilla, ja lähdin sitten seikkailemaan Southamptoniin tyttären kanssa.

kavely

Sisäkorvaistutteiden säätöaika oli kello kolmelta, joten siinä oli hyvä hetki ottaa äidin vähän hikeä pintaan ja ihailla tyttären kanssa maisemia. Niin kuin tytön itsepäisesti heiluttelemia varpaita, ja epätasaista katukiveystä..

joki

Kuin näitä jokimaisemia..

uni

Ja melkein ajoissa ehdittiinkin määränpaikkaamme!

unista

Eli tänne. Aikamoinen nimihirmu!

audilogy

Samalla, kun audiologi liitteli sisäkorvaistutteita tietokoneeseensa, me leikimme lattiatasossa. Sitten torstailta tuttu rutiini tapahtui, korva kerrallaan säädeltiin voluumeja ja tarkkailimme tytön reaktioita. Mukanamme tällä kertaa oli oma tukihenkilömme D, jonka silmäkulmien huomasin salakavalasti välillä kostuvan – kun tyttö reagoi niin positiivisesti kaikkeen! Hän hymyili, kun minä hänelle juttelin ja hän suorastaan innostui tampuriinista ja rummuista!

Saimme jälleen ohjeet kotiin vaihtaa prosessoreiden ohjelmaa päivittäin, jolloin kotosallakin äänenvoluumit pikkuhiljaa nousevat – ja torstaiaamuna anivarhain olisimme seuraavan kerran implantteja säätelemässä Southamptonissa.

Kotimatkalle lähdimme hyvin iloisin mielin.. Ja bussissapa äidillä vasta riemu repesikin! Olihan audiologi jättänyt tarkoituksella istutteisiin kovemmat voluumit päälle kuin mitä aiemmin päivän aikana tytöllä oli, ja tyttö kiinnostui kovasti bussimatkan tapahtumista aivan eri tavalla kuin aiemmin! Rattaissa olo ei enää kiinnostanutkaan, vaan syliin piti päästä – ja äidin turvallisesta sylistä oli hyvin jännittävää seurata, kun bussiin nousi uusia matkustajia ja kun he kenkiään kolkutellen kulkivat bussin käytävää pitkin istumaan. Ja entäs, kun bussin takaovet aukenivat päästääkseen bussipysäkille jääviä asiakkaita pois – se merkkiääni oli todella jännittävä! Minä supattelin selittää tytön korv....

Read More

Blogini vakilukijoille:

Olen tuolla Facebookin puolella hihkunut innosta, kun keksin miten teitä lukijoita voisin ilahduttaa! Kaikille teille ihanille ei luonnollisesti resurssini riitä jotain lähettämään, vaikka kuinka haluaisin – joten päätin järjestää arvonnan Facebookin puolella. Jos sen järjestäisin blogissa, myös satunnaiset sivustolle löytävät voisivat osallistua. Mikä tietenkin niin sanotussa normaalissa arvonnassa onkin ihan OK! Mutta haluan ilahduttaa nimenomaisesti teitä vakilukijoita, jotka säännöllisesti palaatte lukeman raapustuksiani. Siksi arvonta tulee tapahtumaan vain Facebook-sivuista tykkäävien kesken.

Tulen tähän käyttämään omia roposiani, joten kaupallisesta yhteistyöstä ei ole kysymys. Kun Facebook-sivustolla tulee 200 tykkääjää täyteen, niin käväisen paikallisessa Whittard - liikkeessä ja ostan tällaisen!

Mikä olisi englantilaisempaa kuin tee? Mikä on ihanampaa näin syksyllä viilenevissä illoissa kuin höyryävän kuuma kupillinen hyvää teetä? Ja vaikkei teestä tykkäisi, niin sitten käyttöönsä saisi nuo ihanat rasiat – joiden kuviointikin on hyvin tunnetusta englantilaisesta tarinasta!

En tiedä teistä, mutta itse olen tuosta hyvin innoissani! Taputtelen itseäni selkään, että tällaisen hokasin – olinhan jo pitkään pyöritellyt mielessäni, että mitä ihmettä se arvottava kohde voisi olla. Tämä tuntuu hyvin minulta ja blogini näköiseltä, ja toivonkin tämän lahjan tuovan jollekulle teistä ajallaan paljon iloa ja lämpöä syysiltoihin!

Enää 10 tykkääjää, ja voin ryhtyä arvonnan järjestyspuuhiin!

Read More

Toteutuivatko toiveeni kesälle 2014?

kesä2014

Kai se on myönnettävä ruskan alkaessa täälläkin, että kesä ohi on. Vaikka kauniita ja lämpimiä päiviä vielä on varmasti luvassa, niin täytyy jo tämänkin mamman ymmärtää kesäajan olevan itsessään ohitse. Johan täälläkin koululaisilla alkoi koulunpenkkien kulutus, ja myös yliopistoilla alkaa “Fresher’s week” – vipinät.

Toukokuussa pohdin kovasti tulevaa kesää ja koin välittömästi hieman paineita siitä, että “tästä sitten tehdään onnistunut kesä”! Olihan tyttö nyt vihdoin kotona, eikä elämäämme enää varjostanut aika vauvateholla. Kuitenkin yritin pitää ajatukseni realistisina ja muistuttaa, että vaikka kesä on lyhyt, ei sen tarvitse olla jatkuvasti “elämän parasta aikaa”.

Näinpä päätin tehdä itselleni kymmenen kohdan listan niistä toiveistani kesälle, jotta voisin kokea saavuttaneeni jotakin syksyyn mennessä. Nyt onkin aika sitten katsoa, miten se meidän kesä lopulta meni.

puistouni

Puistopäikkärit!

1x
Niinhän se oli toiveissa hartaissa, mutta tekemättä jäi. Koska raha-asiat. Kyllä, olen pettynyt, mutta mitään ei asialle ollut tehtävissä.


Kiitos Paulan erinomaisen avun, pääsimme koko tyttöpoppoon voimilla ennen tyttären sisäkorvaistuteleikkausta nauttimaan rantaelämästä! Ja voi kyllä, uimme meressä, rakensimme hiekkalinnoja ja käristimme siinä sivussa vähän ihoakin. Ehdottomasti yksi kesän parhaimmista päivistä tämä!

3i
En tätä hyvällä omallatunnolla voinut täysin ruksittaa – okei, olemme ajelleet New Forestin lävitse kesän aikana pariinkin otteeseen ja olen maisemia ihaillut auton/junan ikkunasta. Mutta emme sinne asiakseen ikinä päässeet menemään. Mutta Elinan ja kumppaninsa täällä ollessa löysimme minullekin upouuden alueen ihan rannan tuntumasta, nimittäin “trooppisen puutarhan“! Toisin sanoen, opin tuntemaan omaa lähiympäristöäni paremmin.

boscombe

4!
Tästä kohdasta olen enemmänkin kuin pettynyt. Samoin kesän aikana jäi myös se vatsa- ja kyykkyhaaste aivan kesken. Kun ei enää energiat siihen riittäneet ja motivaatio katosi saavuttamattomiin. Mutta samalla yritän itseäni ymmärtää. Onhan tuo haaste todella tylsä toteuttaa! Ei ihmekään, että se kuuluisa into-poika karkaa muualle, kun samoja liikkeitä puurtaa päivästä toiseen.. Ja onhan tänä kesänä ollut vaikka mitä muita paineita. Vaikka niiden purkuun liikunta olisi tottakai auttanut, mutta ei ihme että väsy iski. Ei sitä aamulenkillekään jaksanut mennä, jos yön aikana nousi useaan otteeseen nukuttamaan uudestaan pientä.

Mutta kyllä se aika vielä tulee, kun se inspiraatio aamulenkkeihin löytyy!

Jos sankasta joukostanne löytyy henkilökohtaisia valmentajia aka personal trainereita, niin otan mielelläni vastaan vähän vaihtelevampaa vatsa- ja kyykkyhaastetta!

5x
Yhden kerran yritettiin järjestää, mutta kaikkien liikkuvien tekijöiden takia koko homma valui sormien välistä kuin hienoin hiekka. Ja sitten se vähän niin kuin.. jäi.

6v
Oi kyllä! Niin Paulan kanssa Bournemouthin rannan terassilla nautittiin kylmistä drinksuista, kuin saman neidon kanssa juhlittiin yötön yökin putkeen! Kesäkuussa tyttären kummit kohtasivat myös pubissa.. Ja Elinankin kanssa kävimme pubien meininkiä katsastamassa! Vaikka tanssilattiaa ei tullut kulutettua, niin muistoja tehtailtiin senkin edestä!

huurteiset
7v
Kyllä! Käveltiin pidempiä matkoja kotimatkoilla eri vastaanottoajoilta, käytiin kävelyllä rannalla ja puistoissa sekä nautittiin pihassa auringon lämmöstä.. Ainahan sitä olisi voinut tietenkin vieläkin enemmän olla ulkona raittiissa ilmassa, mutta jo meikäläisen saama rusketuskin kertoo tarinaa somaa – ulkona on oltu!

8v Tästä olen ylpein! Pystyimme, pääsimme ja lähdimme – yksi kesän huippukohdista!

9x Lasketaanko suomikaverini täältä? Ei tullut muita tavattua, mutta ehkä nyt kesän jälkeen..?

10x Tämäkin jäi toteuttamatta. Olemme El:n kotiin tulon jälkeen olleet kaksistaan vain kaksi kertaa, meidän vuosipäivänä käytiin ravintolassa ja vapaaehtoisen jäädessä hoitamaan tytärtämme käväisimme kaksistaan kaupassa. Tähän pitäisi selkeästi panostaa..

Lopputulos:
total

Koearvosanana moinen harmittaisi, mutta tässä merkityksessä olen tähän tyytyväinen. Kesä oli monella tapaa hieno, muistorikas ja ainutlaatuinen, ja siitä ehdittiin nauttia! En koe millään tavalla siis “epäonnistuneeni” – päinvastoin!

Minkälainen kesä teillä oli?

Read More

Kun tytön korvat laitettiin päälle…

Kiitos teille kaikille kaikista onnitteluista ja viesteistä – on vaikea kuvailla sitä, miten paljon tämä minulle merkitsee: että siellä ruutujen takana on niin monta välittävää ja ymmärtävää ihmistä. Ihmisiä, jotka elävät meidän mukana ja iloitsevat meidän kanssa!

Ei ole tarpeeksi vahvaa sanaa kuvaamaan sitä kiitollisuutta, joten tyydyn nyt vain kiittämään.
Kiitos!

flowerr

Niin kuin edellisessä postauksessa kerroin, torstaipäivä oli monella tavalla taianomainen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kihlajaispäivämme lahjana saimme tyttärellemme kuulon. Nykyajan lääketiede, on se vain ihmeellistä! Nyt on ensimmäinen päivä kotona vietetty kuuntelemista opettelevan lapsen kanssa, ja halusin vielä kääntää huomioni niihin ensimmäisiin fiiliksiin “kuulevan” lapsen kanssa.

Pelkästään jo matka Southamptonin yliopistolle oli uskomaton. Danin nallekarhumainen isä nouti meidät kämpiltä ja ajelimme New Forestin lävitse Danin siskolle. He ovat muuttaneet juuri uuteen omakotitaloon pienellä kyläalueella, ja matkallamme heille koimme New Forestin kauneuden parhaimmillaan. Näimme nimittäin villiponeja melkein kosketusetäisyydeltä, kuin myös vapaasti kulkevia lehmiä ja pörröisiä aaseja! Kyllä, New Forestissa, Englannin vanhimmassa kansallispuistossa, on villiponeja. Sinällään villejä, että niiden selkään ei todellakaan kannata yrittää lähteä kapuamaan, ja ne eivät ylipäätään yleensä ihmisiä päästä lähelleen. Jos toisenlainen onni sattuu kohdalle, niin sitten kannatta varoa konin hampaita. Sillä ne todellakin ovat tässä sanan merkityksessä villejä. Ne elävät metsässä vapaasti kulkien, mutta jokaisella ponilla on korvamerkitty omistajansa. Vähän niin kuin Suomen poroilla!

Oikein aikuismaisesti vinguin matkalla Danille, että eikö me voitaisi muuttaa New Forestiin asumaan sitten joskus, jooko?

6tag_090914-195938

Danin siskon luona oli tyttömme mummi sekä heidän vanhat ystävänsä vuosikymmenien takaa, jotka minäkin sain nyt kunnian tavata. Dan kertoi ilahtuneena, kuinka hän oli kasvanut vanhempiensa ystävien lasten kanssa yhtä aikaa, ja koko poppoolla riittikin paljon tarinoita! Kaikessa päivään liittyvästä jännityksestä huolimatta nautin heidän seurastaan ja pystyin rentoutumaan, vaikka Danin siskonpoika aiheuttikin välillä ahdistuspiikkiä. Ensi kuussa kaksi vuotta täyttävä poika on niin suloinen, ja sydäntäni särki seurata hänen kommunikointiaan koko muun perheen kanssa ja sitä, kun hän pienillä pulleilla jaloillaan kirmasi ukkinsa ja mumminsa perässä. Oli vaikea olla huomaamatta sitä suurta eroa meidän tyttären ja serkkunsa välillä, vaikka iloisesti hymyilevä tyttö nautti myös saamastaan huomiosta kiertäessään sylistä syliin.

Danin sisko tarjoili seurueelle yksinkertaisen maittavan lounaan salaatteineen ja sämpylöineen, mistä minä erityisesti nautin salaattiosuudesta. Rahapulassa salaattitarpeita ei niin helposti tule ostettua, vaan kaikkea muuta perusruokaa – pastaa, leipää, perunoita.

Virkistävän lounaan jälkeen olikin aika pakkautua autoon kera navigaattorin, ja Danin isä lähti meitä iloisesti kärräämään kohti Southamptonia.

herkka

Uskokaa tai älkää, me eksyimme matkalla! Southamptoniin itsessään oli helppo löytää, mutta ukin navigaattori petti! Se ohjasi meidät jonnekin ihan ihmeelliselle kadulle, joka ei kyllä yliopistoa ollut nähnytkään. “You have reached your destination” se ystävällinen naisääni sanoi, ja tuijotimme hämmentyneinä lasten päiväkodin seinää. Miehet alkoivat näpertämään navigaattoria, minä nappasin Lumian käteeni ja nopeasti tämä kätevä aparaattini kertoi, että olimme noin viiden minuutin ajomatkan päässä oikeasta määränpäästämme. Heilautin matkapuhelimeni Danin syliin etupenkille, ja niin matkamme saattoi jatkua.

Kohta pitäisi jo jonkun Nokian puolella huomata nämä jatkuvat puhelimeni ylistykset, mutta oikeasti – rakastan puhelintani. Kun perinteinen navigaattori tosiaan erehtyi lasten hoitopaikkaa pitämään yliopistona, puhelimeni reittipalvelu löysi oikeaan paikkaan välittömästi. Vaikkakin hieman myöhässä, mutta se ei ollut Lumiani vika.

Camera360_2013_12_16_102601

Viime syksyn englantilaista ruskaa.

Danin isä jäi autoon, ja Dan kantoi autossa nukahtaneen tyttömme sisälle. Tutut naamat tulivat meidät hakemaan odotushuoneesta, ja tytön jatkaessa sikeästi unia aloitimmekin ensimmäisenä kommunikoinnista puhumisen. Ei mitään uutta – edelleen isoja ilmeilyjä kera äännähtelyjen, ja tilanteita nyt selkeästi selittäen tytölle. Kun pikkuisemme viimein päätti herätä, alkoi se jännittävin osuus. Yksi korva kerrallaan he säätelivät voluumitasoja ensin niin, että äänet lähetettiin suoraan sisäkorvaistutteeseen tietokoneen välityksellä ja meidän tehtävämme oli tarkkailla, milloin tyttö reagoisi. Tämän säätelyn jälkeen tuli se odotetuin hetki – kun mikrofoni kytkettiin päälle. Dan otti tilanteesta videota, mutta sählättiin sen verran innostuksissamme että ne videot hävisivät..

Suoraan sanottuna en edes muista, mitä tytölle sanoin. Todennäköisesti aloitin “Heyyy!” ja sitten vain aivotonta lepertelyä.. Sydämeni oli pakahtua tilanteen ainutlaatuisuudesta, ja meinasin tirahtaa itkuun kun tytön pää kääntyi isin puoleen tämän alkaessa tyttärelleen puhua! Tytön pää heilui puolelta toiselle kuin tennisottelussa silloin, kun me molemmat hänelle juttelimme… Olo oli absurdi, pelkäsin että hetkellä minä hyvänsä heräisin unesta.. Hymyilin ja nauroin niin kuin olisin voittanut lotossa, ja aika tuntui pysähtyvän.

WP_20140512_08_40_03_Pro20140512084405

Ei enää kuulolaitteilla leikkimistä!

Sama tehtiin vielä toisellekin korvalle, ja sitten molemmat istutelaitteet paikoillaan lähdimme kävelemään autolle. Muistan höpötelleeni hänelle jotain, ja tyttäreni tuijotelleen kasvojani.. Ehkä selitin viikonlopusta, kuinka siskonsa tulisi meille ja kuinka Ruby todennäköisesti haluaa lukea tytölle ja esittää pehmoleluilla näytelmiään!

Automatkalla istuin tytön vieressä, kuuntelimme radiota ja minä lauloin mukana. En yhtään välittänyt siitä, että raakkumiseni todennäköisesti särki Danin isän korvia – eipä hän ainakaan valittanut. Ensimmäistä kertaa automatkalla tyttö ei vaipunut siihen poissaolevaan ilmeeseensä, vaan aktiivisesti katseli ympärilleen ja minua. Välillä hän päästeli itse ääniä, mutta ne vaikuttivat epävarmoilta. Ikään kuin päästäessään ääntä hän tajusi, että se lähti hänestä. Sain tytön nauramaan ilveillessäni hänelle ja päästäessäni hassuja ääniä, ja sydämeni jätti lyönnin väliin kun tyttö yhtäkkiä käänsi päätään katsoakseen ikkunasta ulos. Iso bussi nimittäin hurautti mennä meidän ohitsemme – kuuliko hän sen? Miksi muuten hän olisi kääntänyt päätä?

Harjoittelimme ennen aktivointia istutteiden käyttöä – tässä yksi laitteiden käyttötapa. Mikrofoni korvan ympärillä!

Siinä automatkalla se vasta iski tajuntaani. Kuinka maailma on nyt avoinna aivan uudella tavalla, kuinka voimme vihdoin tehdä tyttären kanssa niin kauan toivomiani asioita. Kuten lukea kirjaa niin, että ei tarvitse tasapainotella kirjaa mitenkään epämukavasti sylissä ja viittoa tytölle samalla – vaan voin ottaa tytön syliin ja osoitella hänelle kuvia, tehden hassuja eläinääniä ja eläytyä tarinaan äänelläni. Kuinka voin soittaa hänelle musiikkia, ja leikkiä laululeikkejä. Kuinka voin laittaa tytön lattialle leikkimatolle leikkimään, ja jutella hänelle samalla keittiöstä. Niin paljon asioita, mitä emme ole aiemmin voineet tehdä – ja mitkä nyt ovat täysin mahdollisia!

Vähän on meikäläisellä ehkä pitkät piuhat.. Kun en aiemmin moista ollut tullut näin ajatelleeksi! Ehkä sitä olin vain niin keskittynyt siihen, että tuleeko tyttö ylipäätään mitään kuulemaan, että pidemmälle vietyjä ajatuksia en ollut uskaltanut edes käsitellä. Mutta se on nyt totta. Tyttö reagoi. Hän kuulee.

Ja vain tulevaisuus näyttää, mihin kaikkeen hän tulee kykenemään uuden kykynsä ansiosta!

Me .. emme voisi olla onnellisimpia. Kaikki se pelko, epävarmuus ja huolet niin leikkauksesta kuin sen jälkeenkin.. Kaikki se oli tämän arvoista.

Read More

Eilinen, elämämme yksi tärkeimmistä päivistä.

Eilinen oli monessa mielessä hyvin merkittävä päivä. Eritoten Facebookissa seuraavat ja twiittauksiani lukevat jo tietävätkin sen tärkeimmän lopputuloksen, mutta eiliseen kuuluu niin paljon muutakin.

Eilen tuli nimittäin kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun vastasin Danin kosintaan myöntävästi.
Samana päivänä kaksi vuotta sitten laitoimme alulle myös ihanan tyttäremme.
Tyttäremme, jonka sisäkorvaistutteet aktivoitiin eilen – hyvin tuloksin.

Hän kuulee!

Ei olisi voinut olla parempaa vuosipäivän lahjaa…

"Äiti, sulla on niin hauska ääni!"

“Äiti, sulla on niin hauska ääni!”

Read More

Väsynyt äiti avautuu.

Suunnittelin päivän teeman mukaista postausta, aktivoinnin kautta sisäkorvaistutteista kirjoittamista. Mutta naputtelinkin muuta.

rusentunut

Yksi lukijan kommentti on kaivertunut mieleeni. Hänen mukaansa blogiani on ihana lukea, koska en vaikuta mitenkään “yli-ihmiseltä”. Elämäni ei ole täydellistä, enkä anna sellaista kuvitelmaakaan. En yritä olla kaikkitietävä ja täydellinen. Tämä kommentti palaa mieleeni aina silloin, kun pohdin jostain arasta aiheesta kirjoittamista. Kuten nyt.

merkit

Nyt nimittäin kaipaan kaikkein eniten myötäkarvaan silittämistä, lämpimää karhuhalia ja huokausta: “Voi tyttö, miten oletkaan kokenut paljon”.

Koska minä olen väsynyt. Puhkikulutettu, aivan loppu.

Masennuksen oireet ovat jyllänneet päällä aikalailla leikkauksesta asti, ellei jopa salakavalasti sitä ennen. Kyllähän olen tiennyt, että en minä masennuksesta millään tavalla tervehtynyt vielä ole, pitäähän niitä mielialalääkkeitä päivittäin maksimimäärä napsia. Mutta tässä oli jo ajanjakso, jolloin olo oli onnellisempi. Positiivinen, intoa täynnä. Jaksoin lähteä kämpästä ulos vaivattomasti, ja teki niin mielikin mennä. Ei ollut millään tavalla tarvis pakottaa siihen itseään.

Sisäkorvaistuteleikkaus imaisi minusta mehut, ja olenkin yrittänyt itseäni ymmärtää. On ihan OK, että nyt ei huvita mennä ulos. On ihan OK, että haluaisin vain käpertyä tähän sohvalle ja liimautua siihen kiinni.

Aloitin #100happydays – haasteenkin uudestaan ihan sen takia, kun alkoi mennä hermot omaan voimattomuuteeni. Mutta eihän se kaikkea hetkessä paranna, ja tässä jälleen viimeiset kaksi viikkoa olen ollut vain aivan poikki. Ei ole tehnyt mieli lähteä ulos, vaikka pihalla on ollut mitä ihanin syyssää. Sitten jos olen saanut itseni repäistyä näiden seinien ulkopuolelle, en ole sitä ikinä katunut.

Mutta se lähteminen on vain niin vaikeaa.

varpitvesi

Viimeinen tönäisy mielialojeni kuiluun tapahtui maanantaina. Olemme kuukausikaupalla odottaneet päätöstä vammaistuen myöntämisestä, ja jo yli puolen vuoden ajan olemme eläneet vain Danin palkkatuloilla. Mikä riittää juuri ja juuri kattamaan laskut, ja sitten sitä kituutellaankin. Tytön tarpeet on otettu aina ensimmäisenä huomioon, ja tästä syystä emme ole ostelleet esimerkiksi vaatteita itselle tai mitään muutakaan, jota ilman voisimme vielä hetken olla.

Jatkuvalla syötöllä olen soitellut tukiemme perään, ja aina olen saanut vastaukseksi klassinen kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa, ja sitten tulisi tieto. Niin sanoitte viimeksikin. No, niin, mutta nyt se on kaksi viikkoa tästä päivästä.
Kuusi kuukautta noin. Meni jo monelta muultakin hermot, ja perhetukihenkilömme kuurojen liitolta soitteli sinne tukiemme perään meidänkin puolesta, selittäen vielä ulkopuolisena, kuinka elämme tästä syystä rahallisesti todella tiukassa tilanteessa. Enhän voi hakea itselleni esimerkiksi omaishoitajan tukea ennen kuin vammaistuki on myönnetty.

Koko ajan olen elätellyt toivoa, että ihan kohta helpottaa. Ihan kohta ei tarvitse laskeskella enää pennejä, ihan kohta voidaan hengähtää.

Maanantaina soitin jälleen.

“No mutta, teillehän on tehty päätös jo 13. päivä elokuuta. Ettekö ole saaneet meiltä kirjettä?”
“No ei olla saatu, ja olen kyllä tuonkin päivän jälkeen teille soitellut.”
“Sepä kummallista. Minäpä lähetän päätöskirjeen teille uudestaan postissa.”
“Mutta sanopa nyt, mikä se oli se päätös?”
“No hylätty.”
“Anteeksi mitä?”
“Hylätty tässä lukee.”
“Miksi se on hylätty?”
“En voi sitä puhelimessa kertoa.”
“Anteeksi mitä?”
“Minä laitan teille kirjeen tulemaan postissa, se selittää sitten kaiken.”

Ja me kun olisimme ammattilaisten arvioiden mukaan oikeutettuja korkeimpaan vammaistukeen, niin hylätty päätös sieltä sitten pasahtikin tulla. Eikä vieläkään tiedetä syytä.

Ei se helpotus näköjään olekaan niin lähellä.

kivi

Onneksi minulla on tämä blogi. Oma kanavani toteuttaa itseäni, keskittää ajatukseni aina kerralla yhteen asiaan. Ajatuskin siitä auttaa ihan mielettömästi, että tiedän teidän ihanien ihmisien jättävän minulle kommenttia. Että päästään keskustelemaan. Purkamaan mieltä, jakamaan ajatuksia. Ette ehkä käsitäkään, kuinka tästä blogista on ihan oikeasti tullut minulle henkireikä. Se, että olen aivan kulutettu puhki ja väsynyt, ei vaikuta millään tavalla bloggaamiseeni. Viime viikon blogiloman aikana ahdisti nimenomaan se, kun en päässyt tänne teille mitään naputtelemaan! Vaikka älyttömän ihanaa olikin nähdä Elinaa ja poikaystäväänsä sekä käydä Lontoossa, minkä lisäksi oli ihana vain loikoilla Danin kainalossa ilman että antaisin itselleni lupaa nousta ja kipaista läppärille kirjoittamaan…

Olenhan aina kirjoittanut, ihan aina, ja nyt olen löytänyt sen parhaimman kanavan kirjoitustarpeeni purkamiseen.

Mikä jännittävintä, tämä minun ajatuksenkulkuni tuntuu kiinnostavan yhä enemmän porukkaa – ja mikä itseäni asiassa kuitenkin eniten yllättää on se, että sitä helpommaksi kirjoittamiseni muuttuu. Aivan kuin itsesensuuri vähentyisi sitä mukaa, mitä enemmän sivuilla on kävijöitä. Mikä ei kyllä yhtään käy järkeen, mutta ei sen ehkä tarvitsekaan.

Kiitos, että annatte minun purkaa tänne ajatuksiani.
Toivottavasti näistä on oikeasti myös apua.. Vähintään sitä ihanaa tunnetta, että “Jes, en ole ajatuksieni ja tunteideni kanssa yksin”!

Iltapäivää ja suurta hetkeä odotellessa…!

Read More

10 x EL.

Vauvanukkeleikki - blogista bongasin haasteen “10 asiasta“, jotka pitäisi kertoa omasta lapsukaisestaan. Minusta tässä oli hyvin vinkeä idea, minkä kautta pohdin mitä tyttärestäni olen täällä kertonut. Sen, että hänellä on erityisiä haasteita, hänellä ja siskollaan on aivan erityinen side ja että hän on hyvin onnellinen ja nauravainen pieni ihmisolento? Onhan hän niin paljon muutakin!

Kuten..

ykkonen

Tai lähinnä sen puute. Tytön tultua kotiin emme taipuneet yleiseen keskoslapsen suojeluun, vaan aina leikimme “laita vauva kiertoon” – leikkiä. Tyttö onkin siten tottunut olemaan uusien ja tuntemattomien ihmisten sylissä ja hemmoteltavana aivan alusta asti, minkä vuoksi hän ei ikinä ole oppinut vierastamaan ketään. Kyllä hänen ilmeistään huomaa, jos hän ei uutta ihmistä tunne – hän on varautuneempi ja tarkkailee uuden henkilön kasvoja pitkään. Mutta hän ei itke, ei vaadi päästä pois – kun hän on todennut uuden ihmisen kivaksi ja mukavaksi, alkaa valloittava hymyily. Niin kuin kuvassa kummitätinsä kanssa!

Tästä syystä meikäläisen reissut kaupungille “nopeasti hoitamaan asioita” eivät myöskään aina ole niin pikareissuja. Kuten eilen minun piti vain nopeasti pistäytyä Danin työpaikalla tytön kera ihan vain viemässä Danille lounasta.. Mutta kuten aina, tyttö lähtikin pienelle yliopistokierrokselle. Hänestä on tullut yliopistolla odotettu vieras, missä hän kiertää kaikki vastaanottoneideistä talonmiehiin ja opettajakuntaan, sylistä syliin..

2

Ruokailuhetket ovat olleet aina pyhiä hetkiä, jolloin tankataan hellyyttä. Oli aika, jolloin ruokailu sujui parhaiten minun syöttäessäni, mutta muuten El hyväksyy kaikkein helpoiten syöttäjäkseen tyttöpuoliset ihmiset. Meillä oli jossain vaiheessa vaihe, jolloin tyttö ei huolinut isäänsä pitelemään lusikkaansa, vaan sen piti aina olla äiti. Tai kummitäti.

Nyt hän on kuitenkin asiassa jo lipsunut, ja isikin saa syöttää.

3

Keskoskaapissa ja vauvasairaalan kehdossa kauan kasvaneelle tytölle läheisyys on aina ollut tärkeää. Syli on se paras paikka tutkia maailmaa ja rentoutua! Tässäkin oli tosin hyvin meille aikuisille rankka vaihe, nimittäin aika, jolloin tyttö ei suostunut olemaankaan missään muualla kuin sylissä.. Paitsi jos uni tuli, niin sitten sänkykin kelpasi. Valveillaoloaika kuluikin sitten joko sylissä tai muuten lähellä ollessa, ja rattaat olivat ihan OK. Mutta laitapa tyttö lattialle leikkimatolle ja käväise itse vessassa – virhe!

.. Onneksi tuosta(kin) vaiheesta ollaan jo kasvettu yli..

4

Heti kotiin päästyään olemme lähteneet tytön kanssa liikenteeseen. Hänelle onkin jo tullut tutuksi niin yksityisautoilu kuin yleisillä kulkeminen, niin junat kuin bussitkin. Taksit ja ambulanssit potilaskuljetuksissa ovat myös tuttua kauraa. Oli menopeli mikä tahansa, matkustaminen on tytöstä aina kivaa ja jännää!

Vielä on lentokone ja laiva kokematta!

vitonen

oli blogin lelupyynnön kautta saatu Fischer Pricen ihanuus. Onneksi satuin ottamaan silloin muuten vaan tytöstä videota, kun hän yhtäkkiä hoksasi tämän leikkikalun toiminnan..! Sydämeni oli pakahtua onnesta. Vieläkin tyttö jaksaa tällä lelulla leikkiä, ja on jo keksinyt tuon elukkakarusellin lisäksi muutkin lelun kivat toiminnot!

6

Kun joulupukin syliin El ensimmäistä kertaa pääsi, otti hän välittömästi joulupukkia tukevasti parrasta kiinni. Vähän jännitin, jos hän sattuisi sitä oikein kunnolla riuhtaisemaan, kun oli vielä meidän takana lapsukaisia jonossa.. Mutta eniten minua itketti.
Minun lapsi. Joulupukin sylissä.

Tämä ihana kokemus saatiin National Deaf Childen Societyn joulupirskeissä.

7

Jo ennen raskautta haaveilin vauvani kantamisesta liinassa ja myöhemmin repussa. Pohdin sen hyviä puolia niin vauvan tasapainon kehittymisessä kuin siitä läheisyyden tunteesta, ja se mielikuvissani tuntui luonnolliselta jatkeelta raskausmasun kantamiselle. Raskausaikana kuitenkin niin monet muut asiat olivat työn alla, niin muutto Englantiin ja elämän järjestäminen täällä – ja sitten tyttö syntyi ennenaikaisesti niin, etten ollut ehtinyt edes minkäänlaisissa synnytysvalmennuksissakaan käydä. Joten siskolta saamiani kantoreppuja lukuunottamatta en ollut ehtinyt valmistautua ollenkaan kantamiseen, ja kun tyttö lopulta kotiutui sairaalalta, ei energiat kantoliinan etsimiseen enää riittäneet.

Mutta onneksi minulla on aivan ihania kavereita, ja kaverini Suomesta lähetti meille tuon kuvassakin esiintyvän kantoliinan. Sen kanssa olemme liikkuneet muutaman kerran vastaanottoajalta toiselle, ja liikuskelleet kotona. Se ei kuitenkaan ole ollut niin helppoa erityislapsen kanssa kuin olisin toivonut – eritoten tytön refluksi oli meille ongelma. Sen takia tyttö ei ollenkaan jaksanut olla masullaan pitkään, ja päänkin kannattelu tuotti vaikeuksia. Millekään pitkille reissuille kantoliina ei sopinut, ja se tuntui hyvin hankalalta vaihtoehdolta rattaille kaiken erityisyyden jälkeen.

Nyt kantoliina on jäänyt keräämään pölyjä, vaikka tyttö nyt fyysisesti ja henkisesti olisikin valmis kannettavaksi. Hän on sen verran saanut nyt pituutta ja painoakin, että henkilökohtaiset tuntemukset koko touhusta ovat, että reppu olisi se järkevin valinta kantamiseen.

ulko8

Tyttö rakastaa ulkona olemista! Siellä on aina niin paljon nähtävää, uusia ihmisiä tulee morjestamaan, Englannin maisemien vehreys tuo silmille kivaa stimulaatiota.. Vaikka tyttö sisätiloissakin viihtyy, niin pienen ulkoilureissun jälkeen tytön energiat ovat vaihtuneet raukeaksi onnellisuudeksi..

9

Meidän neiti on hurjapää. Kaikkein hauskimpia leikkejä on, kun tyttö sylissä otetaan tanssiaskeleita, pyöritään vauhdikkaasti ympäri, heijataan keinuttaen tyttöä puolelta toiselle.. Kuvassa esitetty tilanne on myös yksi parhaimmista tempuista tytön mielestä ikinä! Harjoiteltiin tämän tekemistä pikkuhiljaa, niin että aluksi tuin käsivarrella tyttöä selästä ja pikkuhiljaa heijauksesta siirryttiin yhä enemmän laittamaan tyttöä ylösalaisin. Tytölle merkki tästä tempusta on se, että puristan hänen reisiään kaksi kertaa putkeen. Tällöin yleensä alkaa jo vallaton kikatus – ja riemu repeää, kun maailma onkin ylösalaisin!

Tämän liikkeen kanssa saa kyllä olla varovainen, ettei niskalle käy mitenkään, ja yhtälailla laskeutuminen alas kannattaa tehdä varovaisesti. Itse yleensä kiepautan tytön pään hartialleni, mistä sitten lasken tytön takaisin syliin. Jos oma olosi on yhtään epävarma, suosittelen jättämään tämän leikin välistä. Koska vauvasikin vaistoaa sinun epävarmuutesi, eikä siten todennäköisemmin tule nauttimaan tästä hurjan näköisestä leikistä!

10

Niin paljon on tyttö pienen elämänsä aikana kokenut, että tämä on jo melkeinpä itsestäänselvyys. Niin vauvatehoajat aivan elämänsä alussa, kuin ilmatietulehdus joulun alla (kuvassa) ja jatkuva nuhakierre talvella.. Ja silti tyttö jaksaa hymyillä ja yllättää nopealla palautumisellaan esimerkiksi jo sisäkorvaistuteleikkauksen jälkeen! Siinä, missä me aikuiset kitistäisiin sängyn pohjalla tukalaa oloamme, tyttönen väläyttää hymyjä ja on valmis leikkimään. Olisikohan meillä minulla paljon opittavaa tytöltä?

Sisäkorvaistutteista puheenollen – huomenna on aktivointi!

Read More

Lontoon reissu EL:n silmin

disclaimer

Kun isillä alkoi loma, tulivat äidin kaverit Suomesta käymään. Elina-täti ja äiti ovat kuulemma tunteneet toisensa yli vuosikymmenen – miten ne voi olla niin vanhoja? Elinan poikaystäväkin tuli ja hän se vasta hauska heppu oli! Hän jaksoi minua leikittää ja kärsivällisesti hyssytellä sylissä silloin, kun minua väsytti. Elinakin oli kiva, hän piti minua sylissä paljon ja katseli pitkillä silmäripsillään. Oli kuulemma herkkä hetki pitää minua ensimmäistä kertaa sylissä, mitä minä en nyt oikein ihan ymmärtänyt. Mitä ihmeellistä siinä nyt oli?

6tag_030914-231141

Äiti teki ihmeellisiä katoamistemppuja näiden kahden kanssa, minä en aina ehtinyt edes tajuta että he lähtivät mutta ikävä ehti aina tulla! Ehkä äiti näytti ne paikat, minne me aina mennään kahdestaan. Kuten sinne kivalle kiropraktikolle. Tai sitten se kierrätytti ne nähtävyydet, lintuaviaariot ja muut. Silloin kun he karkasivat Bournemouthin rientoihin, minä vaadin huomiota isiltä.

Mikä oli jo harvinaista herkkua sekin, kun se mokoma katoaa säännöllisesti paikkaan nimeltä “töihin”.

Jo viikonlopusta asti isot ihmiset jatkuvasti puhuivat Lontoosta, bussimatkoista ja jostain museosta. Minua ei siinä touhussa kiinnostanut muu kuin se riemu, että isosisko tuli meille jo sunnuntaina ja viipyi keskiviikkoon! Mun isosisko on vaan paras. Mä voin naama punaisena karjua äidille ja isille, mutta jos Ruby minut nappaa syliin, niin mä hiljenen. Kun en mä halua isosiskoa harmistuttaa itkulla!

Tiistaiaamuna aikuiset pakkasivat laukkuja ja lähdettiin asemalle. Minä luulin että me noustaan sellaiseen kaupunkibussiin, millä me ollaan sahattu pitkään Bournemouthin katuja, mutta tää oliki ihan erilainen. Korkeampi, paljon istuimia eikä rattaille paikkoja sisältä. Ne minun hienot erikoisrattaat ne taitteli sinne bussin masuun. Bussin sisällä oli ihan hirveästi porukkaa, istumapaikkoja oli vain ripotellen siellä täällä. Ei päästy koko perhe lähekkäin istumaan, mä olin isin sylissä bussin etuosassa kun aivan perimmäisenä oli Ruby. Mun äitikin oli kaukana, lähempänä Rubya. Mä näin, kun äiti ojensi Rubylle pari värikästä lehteä ja juomista. Ja sit se mokoma torkahti.

Okei, nukahdin minäkin. Kun isin ilveilyt niin nauratti ja sit vaan iski väsy. Enkä mä jaksanut enää tapella sitä vastaan. Mitähän mä missasin, kun silmäluomet painoin kii?

Bussiasema Bournemouthin.

Bussiasema Bournemouthin.

Me löydettiin itsemme Victorian asema – nimiseltä paikalta, mistä isi lähti retkioppaaksi. Äitiä kikakutti, ja löi isin kanssa vetoa että hän aloitti upeasti menemällä väärään suuntaan.. Äiti on kuulemma Lontoossa käynyt jonkin verran, ja tiesi minne mennä jotkut osteri-kortit hakemaan.
Äiti voitti sen 5 puntaa.

Victoria – asema on jakautunut moneen eri rakennukseen, joten tosi vilkkaiden katujen ylitysten jälkeen oltiin kuulemma samaa nimeä kantavalla rautatie- ja metroasemalla. Siellä tuli heti sisällä korkeat rappuset vastaan, mutta ennenko seurueen miehet ehtivät edes ajatella mun rattaiden kantamista portaikon ylös, äiti kaarsi rappusten viereen hissille. Se oli ihan ihme ahdas koppero, ja älyttömän hidas! Minä ehdin jo miettiä, että päästäänkö tällä edes minnekään, kun eivät ne ovet edes meinanneet mennä kiinni.

Isi ja Ruby olivat yläpäässä odottamassa ja vitsit mä repesin nauruun, kun ne väänteli mulle naamojaan hissin lasioven läpi!

Äiti työnsi minua kuin vanhakin tekijä ihan ostoskeskukselta näyttävän rakennuksen läpi, ja sitten tulikin vastaan liukuportaat. Öh, missä hissi? Isi pelasti, sanoi että odottaa meidän tyttöjen kanssa siinä ja menkää te muut sinne ihmisvilinään hakemaan ne osterit. Vai Oysterit? Osterit ne on.

Bournemouth Airshow 2014.

Kun ne vihdoin tuli takas, oli Elina poikaystävänsä kera saaneet matkalaukut jonnekin säilöön ja niillä oli ne siniset osterit. Äiti selitti tohkeissaan, kuinka me siskokset oltiin paikallisliikenteessä ilmaisia kunnes täytettäisiin 11. 11! Siihenhän on niinko miljoona vuotta vielä!

Siitä me tallustettiin bussipysäkille. Mä silmät pyöreinä katselin vilkasta autoliikennettä ja sitä jalankulkijoidenkin määrää! Minäkin sain huomiota osakseni, jotkut vaan tuijotteli kaukaa ja lapset hihkui ohimennessään “vauva, vauva!”. Mua ihmetytti paikallisliikennebussien koot – niin isoja! – ja värikkyys! Bussimatkassa itsessään ei ollut mitään kummallista, samalla tavalla pääsin tuijottelemaan seinää kuin aina ennenkin.

paikallisbussi

Bussipysäkiltä käppäiltiin vähän aikaa taas ihan erinäköisessä paikassa, oli paljon vaaleampia taloja ja vähemmän ihmisiä. Sitten tultiin jonkun valtavan kokoisen ja vanhan näköisen rakennuksen eteen, ja isi ja äiti oli ihan ihmeissään siitä ihmismäärästä jonossa. Mutta se onneksi meni nopeasti – eikä mulla ainakaan ollut mitään valittamista. Minä kun pääsin äidin syliin juomaan mehua!

Miehet kantoivat rattaani ulkorappusista ylös, ja äiti tepsutteli turvatarkastuksen läpi tehden tanssiliikkeitä minua kantaessaan. Vitsit se oli hauskaa! Mutta se tanssi ei vissiin ollut mun viihdytystarkoituksessa toteutettu, vaan äiti osoitti ettei hänellä ollut muita kantamuksia kuin meikäläinen. Isillä terrorismiuhan takia pystytetyssä turvatarkastuksessa kestikin sit pidempään, kun ne kävi niin mun hoitolaukut, äidin käsilaukun ja isinkin laukun lävitse. Ties vaikka kattoivat rattaatkin tarkasti läpi!

Pienen naisväen vessapyrähdyksen jälkeen äiti ajoi isin ja isosiskon jo museon maailmaan ja istui itse kahvilaan mun kanssa. En mä ollut edes tajunnut että oli mun lounasaika, mutta onneksi äiti aina tietää milloin mulla on nälkä. Paremmin kuin minä itse! Elina kumppaninsa kanssa mutusti eväänsä myös, ja sitten me suomea puhuvat lähdettiin porukalla tutkimaan luonnonhistoriallisen museon ihmeitä yhdessä.

14

Ainakin dinosauruksiin asti pysyttiin yhdessä, kunnes opittiin että hissit olivat epäkunnossa. Äiti usutti meidän seuralaiset jatkamaan yläkertaan ilman meitä, että ehtisivät siinä lyhyessä ajassa museolla nähdä just ne mitä he halusivatkin nähdä, ilman miusta johtuvia kulkuongelmia.

Pitkästä aikaa päästiin minä ja äiti olemaan kaksistaan! Kierreltiin ensimmäisen kerroksen museohuoneita yhdessä lävitse, ja mä huomasin kuinka äiti rentoutui. Se kun on sellanen hassu, että hän ei osaa olla hössöttämättä kaikista ja jokaisesta, vaikka ei tarvitsisi. Hänelle oli siis helpotus olla hetken ihan vain mun laatuseurassa.

Ja kaikkea me ehdittiinkin nähdä!

norsut

Vitsit, noi oli isoja! Siellä katossa ois roikkunu vielä jotain tosi isoja kaloja, mutta mä olin jo vaikuttunut tosta kärsäkkäästä.

joutsen

Hei, nää on mulle tuttuja! Grandma:n ja grandpa:n kotikaupungissa näitä on aina hurjan paljon siel satamassa!

museolla

Mutta en mä ihan kaikkea aina oikein ymmärtänyt. Siis luita. Mikä jippo näissä nyt niinko oli?

Tätä kivempaa oli, kun yhdessä vaiheessa vastaantulevat lapsukaiset meinasivat innostuksensa takia törmätä mun rattaisiin, mitä niiden äiti hirveesti pahoitteli mun äidille. Mun äiti vaan nauroi, ja sit he jatkoivat matkaa. Paitsi vanhin lapsista, joka lähestyi miuta iloinen virne naamallaan, otti mun sylissä olevan tutin ja yritti antaa sitä mulle. Musta se oli niin jännää että mun leuka meni taas jäykäksi, niin että äitin piti auttaa mun suun avaamisessa. Mutta yhdessä he saivat tutin mun suuhun, ja se tyttö oli niin ylpeä! Me siinä kerättiin yleisöä tän operaation takia. Äiti tuntui pohtivan, että johtuiko yleisö siitä, että mä olen vammainen ja tuttia tarjoava tyttö oli tummaihoinen. Äitinsä tuli tyttöä vielä noutamaan, ja tämä tyttö iloisesti tanssahdellen selitti kuinka hän oli antanut vauvalle tutin.

Mutta kaikki ei olleet ihan yhtä kivoja. Mä en asiasta välittänyt pätkääkään, mutta näin että äitiä kirpaisi. Yhdessä vaiheessa meidät ohitti nimittäin vauvaa kantava toinen äiti, ja hänen ilmeensä oli suorastaan kauhistuneen järkyttynyt kun hän mua katsoi. Ei hän mitään sanonut, pysähtyi vain jaloilleen hetkeksi ja ohitti sitten meidät järkyttynyt ilme edelleen kasvoillaan. Äidin tuntien häntä satutti siinä järkyttyneessä ilmeessä eniten se, että tämä ei tullut sanomaan mitään meille. Ohitti vain, ei edes nyökännyt. Ei mitään.

possu

Mutta ei moinen äidinkään mieltä kauaa painanut, kun jatkettiin matkaa ja ihmeteltiin vielä lisää elukoita. Ja sitten käytiin tosi jännässä huoneessa, missä oli paljon eri valoja!

pallo

Se oli vissiin maapallo.

posu

Enkä mä ihan ymmärtänyt miksi mun piti tänkin kohdalla poseerata. Mutta paljon oli nähtävää, eri valoja ja ihmisiä!

bussipysakilla

Kierroksen jälkeen me odotettiin pääsisäänkäynnin dinosauruksen kohdalla muita, ja kun isosisko tuli takaisin hän selitti innostuneena mitä kaikkea hän oli nähnyt! Äiti yritti kysyä että mikä oli se museon paras osuus, mutta Ruby vain sanoi “Ihan kaikki!!”.

Mä olin kyllä ihan samaa mieltä.

Kotimatka taittui taas busseilla, ja minua ihmetytti kun ei meidän seuralaiset tulleetkaan meidän kanssa enää takaisin. He jäivät Lontooseen, ja jatkoivat sieltä kuulemma myöhemmin Irlantiin.

Kotiin päästiin kymmenen aikaan illalla, ja mä nukahdin nopeasti omaan petiini.
Mikä päivä!

Ps. Äiti pyys vielä pyytämään anteeksi, ettei meidän reissusta ollut hihkunut mitään lontoonsuomalaisille. Kun me ei yhtään tiedetty, monelta me oltaisiin missäkin ja kuinka kauan museollakin ehdittäisiin olla, niin äidistä tuntui vaikealta yrittää edes sopia mitään treffipaikkaa. Kun oli jotain “liikkuvia tekijöitä” niin paljon reissussa. Mutta nyt on Lontoossa käynti vauvan kanssa testattu ja hyvin meni, joten ei varmasti ollut vika kerta kun sinnepäin eksytään!

Read More