Kun lapsi nukkuu

Nämä pari päivää on kulunut suoranaisessa Halloween-teemaisessa koomassa, väsymyksestä muristen, kahvikuppi täristen kädessä ja vain välttämättömin tehden. Aivot narikassa olen pelannut The Sims 3:sta ja heijannut itkevää El:ää sylissä, kärsivällisyyden rippeitä puristaen. Viikonlopun aikana tyttö piti meitä vuorotellen ylhäällä, koska olimme fiksuja ja otimme “EL-vuorot” öiksi. Noina öinä tyttö heräsi itkuisena huutamaan hampaitaan, joista kolme näin maanantaina puskeneen ikenien lävitse. Sunnuntaina tytölle nousi korkea kuume ja se pienoinen söpö nuha muuttui räkäiseksi röhäksi. Siinä sitä sitten oltiin, jo totutuista hyviltä yöunilta riistettyinä valvomassa vielä pari yötä lisää, kun pienokaisemme itkikin kuumeesta kolottavan kehonsa vuoksi. Maanantain ja tiistain välisenä yönä en saanut nukuttua ollenkaan, koska tyttö vaati syliä ja jatkuvaa heijaamista.

Se oli jännä tunne tiistaiaamuna, kun Dan tuli kuuden aikaan makuuhuoneesta löytäen minut tytärtämme heijaamassa. Teki mieli itkeä, nauraa, huutaa .. käpertyä miehen kainaloon, ja nukahtaa. Dan ajoi minut sänkyyn syyslomaansa meillä viettäneen Rubyn viereen, missä sain nukkua puolitoista tuntia ennen kuin Danin oli lähdettävä töihin. Hän sai kuitenkin järjestettyä onneksi puolet päivästä vapaaksi, ja saapui apuihin lounasaikoihin. Jolloin minä pääsin nukkumaan.

Tämä selittänee, miksi yhtäkkinen radiohiljaisuus. Koska tää mamma on vain tarvinnut unta. Jos olisin jotain yrittänyt tänne väsätä, se olisi ollut tasoa my-name-is-bender-please-insert-girder(Futurama-sitaatti! <3).

Vaikka kuinka tekisi mieli kirjoittaa otsikosta poiketen aiheesta “Entä, kun lapsi ei nukukaan”, niin pitäydyn bloggaajakavereiden kanssa ideoidussa yhteisessä aiheessa.

Eli – mitä meillä normaalisti tapahtuu, kun:

babyfellasleep

Ei varmaan tule ollenkaan yllätyksenä, että yleensä tytön päikkäreiden aikana minä nappaan itselleni kuuman kupillisen kahvia ja pyllähdän sohvannurkkaani lukemaan uusimpia blogipäivityksiä ja kirjailemaan omaani. Onhan kuitenkin päivittäinen postaustahti jopa ammattibloggaaja-tasolla kova tahti ja vaatii paljon aikaa – mutta onneksi rakastan kirjoittamista. Yleensä oikein odotan sitä, että tyttö antaa unelle periksi lipuen rauhallisesti höyhensaarille, jotta minä pääsen purkamaan ajatuksiani ja pohdintojani tänne teille!

bloggaaminen

Jos päässä humisee kuitenkin ajatustukko, eikä näppäimistön naputtaminen inspiroikaan, hoidan kotihommia. Tiskaan, pyykkään, järjestelen tavaroita paikoilleen. Pakkaan tytön hoitolaukun valmiiksi, jos jonnekin on lähtö, ja käyn pesaisemassa hammaskalustoni ja harjaamassa tukan. Jos oikein innostun, saatan jopa meikata.

suihku

Toisinaan repeän jopa ottamaan suihkun. Vaikkakin vieläkin kylmän, kun ei ole meidän putkimies-vuokranantajamme ilmestynyt korjaamaan tuota vedenvaraajaa. Tai mikälie pömpeli se onkaan, mutta sen hommana on kuuma vesi. Mutta tätä yleisempi keino hoitaa itseäni on ..

NUKKURUOKA

Lounas. Eilisillan tähteitä tai meikäläisen spesiaali-voileivät. Ruokaa ja blogien lukua, ei huono hei!

Niin, ja sitten tämä.. mitä jokaiselle uudelle äidille iskostetaan melkein jopa syyllistäen jo vauvan oleskellessa masussa.

Nuku, kun vauvasikin nukkuu.

Milloin sitten kotityöt hoidettaisiin? Mistä sitä parisuhdeaikaa saataisiin, jos ei tuolloin? Milloin omaa aikaa, milloin kävisin suihkussa, jos ei lapsen nukkuessa?
No, joskus kaikkein parasta on kuitenkin ottaa tuosta neuvosta vaarin parrasta kiinni ja toteuttaa se. Sekaisessa kämpässä, tukka pystyssä .. unten maille.

unistrip

Mitä sinä teet, kun lapset ovat nukkumassa?

Mitä muut bloggaajat vastasivat? Pitävätkö he päikkäriaikoja omana aikana vai tehdäänkö silloin kotitöitä? Vilkaiskaa heidän blogeistaan:

Arjen ihanuuksia, Home Sweet England, Ja pahimpia on aamut, Kaaosta ja Kukkamekkoja, Kaiken takana on äiti, Leluteekki, Making Memories, Matkalla Äitiyteen, Monna Sunshine, My life, with love Alesya, Pieni perhe & Talvivauva.

Ps. Ei enää kuin pari päivää ja päästään tekemään #mainiomarraskuu - haastetta!

#Äitin tissit

Fit Fat Mama sen aloitti, Home Sweet England ja Tutipuu jatkoi. Nimittäin puheen tisseistä. Itsehän olin että hui, en minä uskaltaisi, en kehtaa – mutta hetkonen. Ne ovat vaan tissit. Ne ovat osa minua, mutta eivät millään tavalla määritä minua. Ne ovat olleet elinehto tyttärelleni, ja hän on tissukoideni avulla saanut parhaimman mahdollisen suojan elämänsä hankalalla alkutaipaleella.

Niin kuin kolme aiheesta aiemmin kirjoittanutta bloggaajaa postauksissaan kertoivat, raskauden aikana tai sitä ennenkään ei pahemmin puhuta tisseistä. Kyllä raskauskilot, raskausarvet ja jopa peräpukamatkin käy ilmi ja niitä osaa raskauden aikana odottaakin. Rintojen tulevasta muutoksesta tietää vain sen, että mitä todennäköisemmin ne tulevat kasvamaan ja toivon mukaan täyttymään maidosta.

Mutta siihen se valmistautuminen jääkin, noin niin kuin mielikuvatasolla.

tissit4

Ennen raskautta kutsuin tissejäni jo oikein hellästi meloneiksi, kokoahan niiltä löytyi. Ennen täysi-ikäisyyttä ne olivat sellaiset pienet suomalaiset omenat, ja koko teiniaikani ehdinkin toivoa isompien rintojen perään. Mielessäni ajattelin, että kunhan minulla olisi isommat rinnat, (olematon) maharöllykkäni ei samalla tavalla olemuksessani korostuisi. Huomasin kuitenkin, ettei itseluottamukseni kasvanut rintojeni mukana, vaan minun piti hyväksyä itseni juuri sellaisena kuin olin. Pienillä rinnoilla, ja sitten myöhemmin isoilla tisseillä. Enkä enää haaveillut vielä isommista rinnoista. Ne möllykät riitti. Olivat jopa joskus liikaa – jos oli vähänkään liian avara kaula-aukko, tuli turhankin helposti väläyteltyä kutsuvasti rintoja vastakkaiselle sukupuolelle.

Raskauden aikana tissit pysyivät muistikuvieni mukaan samassa kokoluokassa kuin aiemminkin, mistä olin helpottunut. Olinhan jännittänyt, jos D-melonini yhtäkkiä innostuisivat kirimään aakkosasteikolla pidemmälle. Mutta auta armias, kun raskaus päättyi hätäsektiolla ennenaikaisesti ja maidon nouseminen lypsämisellä alkoi. Tissit paisuivat hunajameloneista vesimeloneiksi. Eikä mitenkään tasapuolisesti, vaan toisesta tuli Rouva Superrinta ja toinen oli Neiti Pikkurinta. Mikä oli täysin odottamatonta.

tisutkat

Aivan yhtä odottamatonta kuin se pakottava tunne rintojen ollessa täynnä. Sitä ei voi verrata esimerkiksi tarpeeseen käydä vessassa.. Tisseissä kun ei ole sulkijalihaksia, joita ajatuksen voimalla pinnistää. Jos tissit olivat täynnä etkä mitään asialle tehnyt, niin hyväksy märät rintaliivit ja julkisilla paikoilla tehdyt märkä t-paita show’t. Kun oma moka, hei! Enkä ennen tissien täyttymistä tiennyt, että kaupoista saa ostettua pumpulisia suojia rintaliiveihin, nimenomaan noiden maidon karkailujen takia. Sellaiset kun äitiyspakkauksesta löysin, oletin niiden olevan tissien pyyhkimistä varten ennen imettämistä.

Jos yöllä herätyskellon piipattua lypsämisajan takia erehdyinkin kääntämään vain kylkeä, sain sitten herätä maitotulvaan sängyssä. Se on aika.. mielenkiintoinen tunne, kun nänneistä pulppuaa maitoa kuin vuotavasta maitopurkista. Vaikka kertaakaan en onnistunut maitoa suihkauttamaan kenenkään kasvoille, niin jo tuo vuolas maitopuro oli kokemus sinällään. Kokemus, johon ei osannut varautua.

tissit5

Olin onnekas, etten kärsinyt muusta kuin pienistä nännihaavereista liian pitkäkestoisten lypsämiskertojen takia. Ei tullut rintatulehduksia, ei tarvinnut hautoa rintoja kaalinlehdillä saadakseni maidon liikkeelle rauhasista. Yksi, mitä en kuitenkaan osannut odottaa, oli maidontuotannon hiipuminen. Aivan kuin rauhasilla olisi ollut aivan oma tahtonsa, ne vaan päättivät neljän kuukauden lypsämisen jälkeen pikkuhiljaa vähentää ja lopulta.. loppua. Vaikka äidinmaito ei tyttärelleni kokonaisuudessaan ollutkaan tarpeeksi, niin silti maidon loppuminen minua harmitti.

Tisseillä kesti aikansa palautua. Pitkään Rouva Superrinta ja Neiti Pikkurinta olivat kuin aamutokkurassa jalkaan vetäistyt eripariset sukat, ja jossain vaiheessa mielessäni suunnittelin yhdistäväni kahdet rintsikat yhdeksi. Yksi pienempi kuppi, toinen suurempi. Mutta siitä ne pikkuhiljaa kuitenkin asettautuivat. D-kupin liivit jäivät tosin armottomasti pieniksi..

Rasvakerros ei tisukoista mihinkään kadonnut, joten monien äitien kuvailemia luppakorvia ei minun rintakehääni ilmestynyt. Eivät ne enää yhtä nuorekkaan kimmoisat ole, vaikken muista niiden koskaan olleenkaan mitenkään terhakkaan pystyt kokonsa vuoksi. Herra puoleensavetävä painovoima kun on aina muistanut rintani. Mutta ne ovat edelleen pehmeät, ja siten toimivat näppärästi lapseni päänalusena. Venymisarpia eritoten Rouva Superrinta sai, mutta enpä niitä tajunnutkaan ennen tätä postausta. Kun piti ihan asiakseen tutkia, että no mitäs “vaurioita” raskaus aiheutti. Ne on näitä pinnallisia pieniä raskauden sivuoireita, aivan niin kuin pohkeitani suudelleet suonikohjut. Kehoni merkkejä koetusta raskaudesta, joita kannan ylpeydellä.

Enkä rahojani todellakaan kuluta ihmevoiteisiin, jotka ilmoittavat pääsevänsä moisista voitonmerkeistä eroon. En todellakaan. Ne ovat osa minua.

tissit

Tunnen itseni naiseksi rintojeni takia, ja ovathan ne aina olleetkin naisellisuuden ytimessä. Koolla, muodolla tai nännien mallilla ei ole väliä – rinnat ovat sellaisinaan merkittävä osa naiseutta. Ne ovat miehille kuin valo yöperhosille, ja parhaimmillaan lapsemme saavat terveen alun elämälleen rintojemme kautta. Olen rinnoistani ylpeä, enkä koskaan leikkelisi niitä kauneussyistä. Ne ovat täydelliset juuri sellaisina kuin ovat.

Aivan niin kuin minäkin, kokonaisuudessaan.
Ihan kuten sinäkin.

Milloin voi mennä auttamaan tuntematonta perhettä?

Kun näet toisen äidin tai isän tilanteessa, jossa heillä on ongelmia lastensa kanssa – niin milloin tilanteeseen voi puuttua? Milloin tilanteeseen voi mennä avuksi, ilman että satuttaisi toisen vanhemman tunteita? Voiko tilanteeseen edes puuttua, jos se ei ole millään tavalla vaaraksi kenellekään? Kun kuitenkin pitää myös muistaa, että itsehän saattaa lukea tilannetta hyvin väärin. Kun pienen kiitävän hetken aikana, mitä tilanteesta näkee, ei koskaan selviä koko tarina. Ei selviä, onko lapsella esimerkiksi erityisyyttä, ja vaatisi tietynlaisia otteita ja tapoja käyttäytyä. Ei voi myöskään tietää, minkälainen päivä heillä jo on ollut, eikä mistä on perheen kesken sovittu ennen tilannetta. Eikä voi tietää, minkälaiset säännöt ja tavat perheellä on toimia erilaisissa tilanteissa.

Mutta voisiko joskus olla hyödyllistä toisen aikuisen väliin tuleminen ja pienen tauon antaminen väsyneille vanhemmille?

aitytar

Minä ja EL, kun pikkuiseni oli vielä NICUssa. Tämä kuva on otettu paria päivää ennen kuin kotiin päästiin!

Olen ollut todistamassa viime aikoina monta erilaista tilannetta, jolloin minun on tehnyt mieli mennä ja tarjoutua apuun. Mutta ylläolevien kysymysten takia en ole uskaltanut, ja eritoten koska tilanne ei ole ollut vaarallinen kenellekään.

Tilanne 1.

Olimme junassa matkalla Southamptonista kotiin. Juna oli Manchesteristä Weymouthiin asti menevä juna, ja vaunussani oli toinen lapsiperhe. Äiti, ehkä noin 10v. tytär, nuorempi poika ja ehkä korkeintaan 4v. poika. Lapset olivat hyvin levottomia ja väsyneitä, ja äidin kärsivällisyys oli venytetty loppuunsa. He olivat puheistaan päätellen istuneet junassa jo Manchesterista asti, ja olivat matkalla lasten isän luokse Bournemouthiin. Isommat lapset jaksoivat väsyneestä olemuksestaan huolimatta istua paikoillaan, vaikka kenelläkään heistä ei ollut mitään tekemistä. Pienin poika jatkuvasti kitisi pääsyä vessaan, mihin äiti sanoi ei – koska he olivat jo käyneet siellä ennen Southamptonia, ja poika käytti vessareissua vain tekemisen puutteeseensa.

Pienin poika kitisi, vaati huomiota, kiipeili penkillään ja häiritsi käytöksellään muita. Minun kävi koko perhettä sääliksi, olivathan he istuneet jo tunteja junassa. Perheen äidillä meni hermo kokonaan, hän uhkaili lapsia ja eritoten pientä että jos he eivät käyttäydy, jotkut heidän etuoikeutensa isänsä kanssa poistettaisiin.

Jossain vaiheessa tilanne meni niin pahaksi, että äiti “soitti” lasten isälle. Aikuiselle tilanne oli selkeä, että ei hän oikeasti soittanut – mutta perheen pieni ei sitä tietysti ymmärtänyt. Puhelun aikana äiti kertoi isälle, kuinka huonosti eritoten tämä pienin oli käyttäytynyt, ja yhdessä he päätyivät siihen, että isä ei haluaisi nähdä pienintä ollenkaan ellei tämä nyt alkaisi käyttäytyä. Pieni poika repesi hysteeriseen itkuun ja kiukutteluun, ja minun teki niin mieli mennä ja ottaa tämä pienin haliin.

Mutta kaikkein eniten teki mieli kaivaa paperi ja kynä laukustani, mennä perheen keskelle ja sanoa, että nyt lapset, pelataas hirsipuuta. Kuka keksii ensimmäisenä sanan, mikä minun mielessäni on? Ja kierroksen voittajalle olisin antanut kynän, jolloin hänestä olisi tullut pelin vetäjä. Tällöin lapsilla olisi ollut jotain tekemistä, jotain mihin keskittyä. Eikä vain istua hiljaa paikoillaan, mikä jo vanhemmallekin lapselle on hankalaa ja entäs noin pienelle pojalle?

Mutta en kehdannut. Pelkäsin, että äiti siitä vetäisi herneen nenäänsä ja saisi väsymyksestään johtuen raivokohtauksen, että “kyllä minä tiedän miten lapsiani kasvattaa”! Enkä voinut tietysti tietää, oliko heillä tekemistä pienissä repuissaan, jotka oli jo tarkoituksella pakattu takaisin laukkuihin, koska matkaa Bournemouthiin ei enää ollut niin kauaa.

Silti heitä kaikkia kävi sääliksi.

Olisinko voinut puuttua tilanteeseen, antaa lapsille tekemistä ja taputtaa väsynyttä äitiä ymmärtävästi olalle?

Tilanne 2.

Olin uimassa kuntokeskuksella, rauhallisesti yksinään. Altaalla oli myös pienen tytön perhe, ja selkeästi lapsen ensimmäinen uintikerta. Hänellä oli uikkarit, ja isä oli jo vedessä ottaakseen lapsen vastaan. Äiti houkutteli pientä tyttöä astumaan altaan rappusille, ja kun tämä ei onnistunut, innosti tyttöä vedessä leikkimiseen ja kuinka isi leikkisi hänen kanssaan vedessä. Kysyi hän lapseltaan, että olisiko OK jos hän nostaisi hänet isänsä syliin altaaseen?

Parivuotias lapsi naureskeli, juoksenteli ja väisteli tilannetta – hän ei halunnut mennä veteen. Uimavalvojakin kävi tilanteessa puhumassa tytölle, kuinka altaan lähellä ei saa juosta, ja kuinka vedessä leikkiminen on kivaa. Mielessäni kävi, kuinka itse hoitaisin tilanteen. Ottaisin tytön syliini, istuisin ensimmäiselle rappuselle hänen kanssaan ja yhdessä läträttäisiin vedellä. Polskuteltaisiin, tehtäisiin aaltoja. Kun tyttö olisi siinä syvyydessä rento, yhdessä päätettäisiin mennä yhden rappusen verran syvemmälle. Ja syvemmälle. Kunnes olisimme kokonaan vedessä, ja sitten olisi aika yhteisten leikkien!

Näillä vanhemmilla oli toisenlainen idea – kun uimavalvoja lähti paikalta, äiti ojensi tytön isälle suoraan altaaseen. Kun tyttö kastui, hän alkoi kirkumaan. Paniikinomaista itkua!

Isä nopeasti ojensi tytön takaisin äidille, joka alkoi hyssyttämään pientä. Minä ihmettelin, mistä moinen reaktio, kunnes näin mitä tytöllä oli päällään. Äitinsä nimittäin alkoi ottamaan uimapukua pois, ja uimapuvun alta paljastui normaali vaippa.
Vaippa, joka oli täysin turvonnut altaan vedestä.

Ei ihme, että tytölle oli iskenyt kauhu! Kyllähän se epämiellyttävältä tuntuisi, kun vaippa kastuu noin! Mikseivät he olleet ostaneet kuntokeskuksen vastaanotosta uimavaippoja?

Nyt tytöllä oli mitä todennäköisemmin sellaiset mielikuvat uimisesta, että se on epämiellyttävää ja pelottavaa. Kävi häntä niin sääliksi. Teki mieli mennä sanomaan vanhemmille, että hei, kannattaa seuraavalla kerralla kokeilla uimavaippoja.

Mutta en kehdannut. He olivat selkeästi jo kauhuissaan itsekin tilanteesta ja saamastaan huomiosta, enkä halunnut tehdä sitä heille enää pahemmaksi.

Mutta olisinko voinut tehdä tilannetta paremmaksi jo ennen? Silloin, kun lapsi vielä juoksenteli altaan reunalla, ja oli vielä innoissaan vedestä mutta jännitti? Olisinko voinut mennä ja tarjoutua avuksi?

Ehkä silloin olisin huomannut myös normaalin vaipan, ja voinut kysyä olisiko heillä uimavaippaa laittaa pienelle.

Olisinko kuitenkin silloin astunut epävarmojen vanhempien varpaille?

1467492_10151970839286211_1308516987_n

Meidän vesipedon ensimmäinen uintikerta. Kuvanottohetkellä ehti jo väsy iskeä, ja tyttömme päästi itkun – luonnollisesti! Ennen kuvanottoa kaikki oli yhtä riemua ja hauskinta ikinä!

En väitä, että olisin itsekään mikään paras kasvattaja. Teen varmasti virheitä, ihan niin kuin kaikki muutkin. Mutta henkilökohtaisesti minusta olisi ihanaa, jos joku puuttuisi tilanteeseen, jos sitä voisi jollain tavalla tehdä paremmaksi. Kun joskus sitä omille virheilleen on sokea. Tietysti kaikki myös riippuisi siitä, millä tavalla toinen vanhempi puuttuisi tilanteeseen – jos se olisi pehmeän ymmärtävästi suoritettu, vaikka hienovaraisesti tehty ehdotus tai ymmärtävästi kysytty, että olisiko OK jos autan? Niin olisin otettu.

Mutta se, miten minä reagoisin, ei kerro siitä miten muut saattaisivat kokea tilanteen. Milloin toisen perheen tilanteeseen saa puuttua, jos kyseessä ei tosiaan ole kenellekään vaarallinen tilanne? Vaaralliset tilanteet ovat asia erikseen, niihin kuuluukin puuttua. Mutta nämä muut?

Miten te toimisitte tai olette toimineet? Mitä te olisitte tehneet kuvailemissani tilanteissa?

Nyt itse jäin vain sivustaseuraajaksi. Ja se harmittaa. Siksi kysynkin nyt teiltä neuvoa – miten ja milloin saa mennä apuun?

36 aihetta kiitokseen

Syyskuussa kamppailin niin blogin kuin oman mielialojeni kanssa paljon. Ystäväni Heli tuolloin haastoi minut Facebookissa kiitollisuushaasteeseen, ja vaikka mieli oli musta, niitä valonsäikeitä kuitenkin löytyi niitä etsimällä.

1kii

d Onnea on, kun on löytynyt ystävä, joka ymmärtää puolesta sanasta. Joka seisoo sanojensa takana, ja joskus terävöittää tämän masentuneen mielen. Näyttää oikean tien, potkaisee liikenteeseen tarvittaessa. Tulee apuun ja on läsnä. Järjestää yllätyksiä, ja kaikista kiireistään huolimatta järjestää meille aikaa.

Onnea on, kun ystävänä on Paula.

2kii

pruusu Blogin kommentit, joista olin kiitollinen, löytyvät täältä.

3kii

siskoinsta

4kii

ellellellellelelelele

5kii

Tästä päivästä blogistakin löytyy kaksi postausta. Tuosta byrokratiasta, ja ensiapureissusta.

Koska nämä kiitollisuuden kokemukseni ovat jo kuukauden takaa, niin tässäpä listaus asioista, joista tällä viikolla olen ollut kiitollinen.

Olen kiitollinen

  • aivan ihanista lapsista, jotka minulle on jo suotu
  • uskalluksestani lähteä ja saada asioita tehtyä, mahdollisuudesta tutustua uuteen kaupunkiin
  • ihanista sanoista, joita sain kuulla kuulon ammattilaisilta. Että teen tarpeeksi tyttäreni eteen.
  • kiropraktikko-opiskelijasta, joka nyt hoitaa tyttärtämme. Siitä, kuinka omistautunut hän on hoitaakseen tytärtämme parhaalla mahdollisella tavalla, kuinka hän käyttää vapaa-aikaansa oppiakseen lisää cp-vammasta ja sen hoidosta..
  • Danille, että hän on tullut lounastauoillaan kotiin vain viettääkseen hetken lisää aikaa yhdessä perheensä kanssa.

    • kuin myös tuli meitä vastaan rautatieasemalle tiistaina.
  • Saanalle, joka Skotlannista lähetti minulle uutta mielenkiintoista luettavaa! Kiitos, oot ihana!
  • Omasta päivästä, jonka sain torstaina. Ulkona sateinen syyssää, minä ja tyttö sisällä. Kotona, ilman kiirettä.
  • kaikista uusista lukijoista, jotka ovat liittyneet joukkoomme. Kiitos, ja tervetuloa!

    • Ymmärrän, että teknisten ongelmien vuoksi hävisi lukijoita viime kuussa. Toivon mukaan tekniset ongelmat eivät enää uusiudu.. Jos toisin käy, uskokaa että teen kaikkeni saadakseni blogin takaisin. Tästä on tullut liian tärkeä minulle, jotta voisin pienten takapakkien takia tämän luovuttaa.
  • ystävilleni, jotka ovat jakaneet blogini linkkiä eteenpäin Facebook-seinillään ja ystävilleen, jotka saattaisivat blogistani tykätä. Henkilökohtaisesti olen huomannut, että ystäviltä saadut linkit muihin blogeihin on paras tapa löytää uutta mieluista luettavaa. Näin minäkin olen omat lempiblogini löytänyt!

Mistä sinä olet kiitollinen?

Weymouthin retki NINO-haastatteluun

Aamukahvi kätösissä tuijotin takapihan ovesta pihalle – raivokas puhuri repi pihapuiden oksia ja leikitteli kuivuneilla keltaisilla lehdillä. Dan mumisi sohvalta, että jos täällä olisi noin tuulista, Weymouthissa tuo puhuri olisi voimakkaampi. Dan käytti sanaa “blowy”, mikä minusta on jotenkin niin suloinen sana! Blowy. Blow eli puhaltaa, blowy eli tuulista. Loogista, mutta.. silti jotenkin niin söpöä!

Niinpä en lähtenyt heti aamutuimaan Weymouthiin, vaan oman kodin lämmöistä katselin tuon ovi-ikkunan lävitse rankkasadekuuron ja kuinka tuuli sen työnsi pois. Lähemmäs lounasaikaa juoksimme jo aurinkoisessa säässä rautatieasemalle, ja hyvä olikin, että lähdin etuajassa. Voimakas tuuli oli nimittäin kaatanut puita rautateille, minkä vuoksi monet junat olivat myöhässä. Niin minunkin junani, ja kun se lopulta saapui minut asemalta noutamaan, oli kuski päättänyt jättää pysähtymättä väliasemille ja ajaa vain suoraan pääteasemalle Weymouthiin.

Kätevää.

Ikinä en kuitenkaan ole pelännyt junassa niin paljoa kuin tuolloin. En ikinä.
Toivoin, että olisin sittenkin lähtenyt sillä myöhäisemmällä junalla, joka pysähtyisi jokaikisellä pienelläkin asemalla Bournemouthin ja Weymouthin välissä. Väliäkö sillä, jos junassa sitten istuttaisiin pieni ikuisuus, mutta parempi se kuin pelätä lapsensa ja oman henkensä puolesta!

Kuski nimittäin kaahasi varmaan niin lujaa, kuin veturi vain jaksoi. Kova puhuri välillä huojutti junaa, ja tunsin mahanpohjassa matkamme mutkat. Junavaunu kallisteli, ja kuski vain kiihdytti. Hidasti sentään asemille, mutta niiden jälkeen vauhti vain kiihtyi.

Mutta turvallisesti me perille päästiin, ja junan henkilökunta vaikutti kaikki rauhallisilta.
Se olin vain minä hermoheikko, jota pelotti.

asema

Asemalta lähtiessä leikin hetken Nokia Lumiallani ja eritoten sen karttasovelluksella. Iskin navigaattoriin jobcenterin osoitteen ja hyvin totutusti jälleen seurasin itseäni vihreänä pallona liikkuvan kartalla toivottuun suuntaan. Minulla oli yli tunti aikaa etsiä tämä “työvoimatoimisto” eli jobcenter, ja Nokia Lumian Here Maps arvioi kävelyajaksi 9 minuuttia. Helppo nakki hei! Ehdin jopa ihastella maisemia, tehdä vaikka muutaman ylimääräisen lenkin ihan vain huvikseni!

tyttolinnut

Puhuri oli tosiaan voimakkaampi Weymouthissa, eli tytölle vaunuihin laitoin molemmat mukana tuomani peitot ja itselleni älyttömän trendikkään tuulipuvun päälle. Bournemouthissahan ei moisia tarvinnut, mutta tuulisella säällä meren läheisyydessä … Tulee helposti vilpoisa. Nautin kuitenkin auringonpaisteesta ja ihastelin tytön kanssa matkalla lintuja…

linnut

Näistä joutsenista yksi olisi halunnut tulla tekemään läheisemminkin tuttavuutta, mutta minä karkasin paikalta. Minusta on tullut pelkuri, kun tytön kanssa olen liikenteessä! Kun joutsen alkoi meitä nimittäin lähestymään, mielikuvissani näin hänen olevan poikasiaan puolustava emolintu, joka hyökkäisi tyttäreni kimppuun suojellakseen pesuettaan. Niinpä minä jälkikasvuani suojellakseni juoksin puun alle piiloon.

weymouthlinnut

Vaikka todennäköisesti tuo ylväs valkoinen oli tulossa vain tutkimaan, jos meillä olisi ollut hänelle antaa eväsleipää.

street

Weymouth ei korkeaa ikäänsä piilotellut, vaan ylpeästikin sitä esitteli – mukulakivineen, kapeine katuineen ja kera vanhanaikaisten katuvalojen. Tällaisilla kävelykaduilla (kuvassa ylhäällä) meillä ei ollut kuitenkaan mitään hätää, mutta entäs, kun tilanne näytti välillä tältä:

WP_20141021_15_12_29_Pro

Eihän siinä muu auttanut, kuin autotielle mennä. Pari kertaa tuollaisella kapoisalla kävelykadulla kulkiessa vastaan tuli vielä ostoskassien kanssa ihmisiä, ja he kyllä tottuneesti meikäläisen ohittivat. Itse heräsin tässä vain miettimään sitä, että miten ihmeessä täällä pyörätuolissa istuvat ihmiset pärjäävät? Onko heillä kaikilla avustajat? Kovinkaan ei esteettömyys ole ollut 1200-luvun kaupunginsuunnittelijoilla mielessä.. Eikä autot. Hevoskärrythän noille pikkukaduille mahtuisivat, mutta kaksisuuntainen autoliikenne?
rodwell

Rodwell rail.

Rodwell rail.

Kello lähestyi jo uhkaavasti kahta eli haastatteluajankohtaa, ja en vieläkään ollut löytänyt jobcenteriä. Ei siksi, että olisin (kauheasti) tehnyt “hei-mitä-tuolla-on – vilkaistaan-ihan-vain-äkkiä!” – poikkeamia reitiltä (kuten ylläolevien kuvauskohteiden kohdalla), vaan siksi, kun puhelin oletettavasti menetti välillä signaalin. Kun viimein pääsin karttaohjelman mukaan oikeaan osoitteeseen, tuijotin kulmat kurtussa ambulanssiautojen jonkinnäköistä keskusta.

Täh?

Kyllä sitä oikealla tiellä ehkä olin. Tai sitten en. Apua. Öö.

kumpikampi

Kävelin pienen matkan taaksepäin, ja tarkastelin uudelleen kadun nimiä. Kyllä me nyt ihan oikealla tiellä oltiin. Eikä tietysti haastattelukutsukaan tarkkaa osoitetta kertonut, eihän talonumeron antaminen kirjeessä voisi olla mitenkään kätevää?

Hei, tässä on postinumero. Sehän se täällä on hyvinkin tarkka!
Postinumero navigaattoriin ja se.. ohjasi minut jälleen tuon ambulanssikeskuksen tykö.
Ei tämä nyt vaan voi olla mahdollista hei! Kello on jo nyt tasan kaksi, ja minä seison huul pyöreänä tuulen pyöriteltävänä eksyksissä!

Kuin tyhjästä viereemme pölähti äiti lastenrattaidensa kera (kiitos!), ja häneltä sain ohjeet kävellä vain suoraan. Näkisin kuulemma haluamani rakennuksen ihan pian, kunhan en vain kääntyisi minnekään vaan jatkaisin tarpeeksi kauan suoraan. Ennen liikennevaloja jobcenter löytyy, hän huikkasi vielä ja porhalsi sporttisesti rattaidensa kanssa päinvastaiseen suuntaan.

Kiitos!

jobcentre

Sieltähän se löytyi. Ei ollut mitenkään symbioosissa ambulanssikuskien kanssa, vaan tällainen iso toimistorakennus oli retkeilymme pääkohde.

Aulasta minut noudettiin melkein välittömästi toimistopöydän eteen. Virkailija vaikutti hyvin tiukalta, ei kätellyt minua, ei sanonut moi. Suoraan käveli vain pöytänsä ääreen ja ilmoitti tarvitsevansa passini.

Minua ei kutsuttu istumaan edes alas, mutta tein niin kuitenkin. Melkein ihmettelin ääneen, minne tavat olivat jääneet.. Mutta sanoinkin, että hetki pieni vain, minulla on kaikki tarvittavat paperit käsilaukussa..

Hän ei sanonut mitään, kynänsä vain heilui raivokkaasti paperia vasten. Hän tarkisti minulta osoitteemme, puhelinnumeron, vilkaisi passin ja kävi ottamassa siitä kopion.

“Oletko sinkku?” hän kysyi nuttura kireällä.
“En, asun kihlattuni kanssa yhdessä.”
“Eli et ole naimisissa.”
“No.. en.”
“Eli olet sinkku.”
“No en ole kyllä sitäkään.”
“Meidän tarvitsee tietää vain, oletko naimisissa. Et ole, joten olet sinkku meidän silmissämme.”
“Okei. No sitten olen sinkku.”

Pari allekirjoitusta, ja koko homma oli 10 minuutissa ohitse. Olin kantanut mukanani kaikki kutsukirjeessä ilmoitetut paperit tytön syntymätodistuksesta Danin syntymätodistukseen ja laskuja, joilla voisin todistaa oikeasti asuvani ilmoittamassani osoitteessa. Olin varmistanut, että ajokorttikin on varmasti kukkarossa eikä tipahtanut jonnekin käsilaukun uumeniin. Mitään näistä hän ei pyytänyt, vain ja ainoastaan passini.

Minua “haastatelleen” naisen nyrpeydestä huolimatta tuuletin, kun hän sanoi tämän olevan tässä ja NINO-numeroni pitäisi saapua postissa 2-3 viikon aikana. Iloisesta “Jee!” – hihkaisustani nainen hämmentyi, johon minä:

“Vihdoinkin! Vihdoinkin tää on tehty, ei tässä mennytkään kuin puolitoista vuotta!”
“Mitä? Vuodesta 2013 olet haastattelua yrittänyt järjestää?”
“Kyllä!”
“Mutta sinunhan olisi tarvinnut vain soittaa.”
“Kyllä minä näin teinkin, mutta kukaan ei ottanut asiaa järjestääkseen.”
“Ei ole mahdollista, tuolla aikavälillä olen haastatellut satoja NINOn hakijoita.”
“No, mutta nyt se on tehty, se on tärkeintä!”
“Mutta sinun olisi vain oikeasti tarvinnut soittaa.”
“… Niin minä teinkin.”

Iloisella hyvästelylläni sain hänet kuitenkin hymyilemään, joten pääsin kuin pääsinkin läpi tuon työhönsä tympääntyneen naisen kuoren lävitse!

habour

Junia lähti kerran tunnissa, joten päätin lähteä kävelylle. Kiitos bloggaamisen! Olo oli jollain tavalla kuin kuiviin pienelle pillillä imetty, mutta päätös kävelystä virkisti pian. Ei haitannut, vaikka tuulessa tytön suustaan sylkäisemä tutti lensi ties minne, kun maisemat olivat niin mielikuvitusta ruokkivia! Vähän väliä piti kaivaa Lumia esiin ja räpsäistä kuva – ja huomasin kuvittelevani viktorianisen ajan hienohelmia kulkemaan noilla kapoisilla kaduilla, nojailemassa sillan kaiteeseen.. Mietin rakkaustarinaa näiden kahden kaupungin, Weymouthin ja Melcombe Regisin, välille ajalle, kun ne kilpailivat keskenään – ja kuinka vasta pari sataa vuotta sitten rakennettiin sillat kaupunkien välille.

Kävelin Esplanadille, ja mitä hienoin hiekka välittömästi hyökkäsi silmiäni kostuttamaan tuulen mukana. Siellä mummojen ja pappojen seassa kulkiessani kadehdin heidän silmälasejaan, ja kännykän ruudulta pyyhin pikkuruisia hiekanjyviä pois kuvia räpsiessäni.

karuselli

Kesän turistikaudelta karuselli oli vielä musiikkia soittamassa, ja ranta itsessään oli autio muutamaa koiran ulkoiluttajaa lukuunottamatta.

beach

Ensimmäisenä löysin Sand Sculpture Festivaalin tuotoksen:

hiekkasupper

Ja löysin sen kuningas George III:n tehdyn patsaan, josta Wikipedian mukaan kuningas oli vetänyt herneet nenäänsä ja sen myötä patsaan suunnitellut teki itsemurhan. Näin myös kuningatar Victorian kunniaksi pystytetyn Jubilee kellon!

jubileeclock

Minun kahvihampejani alkoi kolottaa, ja kuljin pitkin Weymouthia löytääkseni jonkun kivan pienen kahvilan.. Ei pubia, tavernaa, ketjupizzeriaa.. Vaan hyvin englantilaisen teehuoneen. Tiedä sitten minne ne mummojen paikat on piilotettu, kun urheilutv-ruuduilla täytettyjä pubeja tuli vain vastaan! Päädyin sitten hakemaan kahvin aseman kahviosta.

kahvi

Nousin asemalla lähtöään odottelevaan junaan nauttiakseni kahvini kiireettömästi, syötin tytölle välipalaksi hedelmäsoseen ja kotimatkalla juna pysähtyi aivan jokaisella asemalla – eikä siksi minua pelottanut yhtään. Junan akkunasta bongattiin lehmiä, lampaita ja bambeja yhdessä tytön kanssa – ja Bournemouthin asemalla oli Dan meitä vastassa. Yhdessä kävelimme kotiin, käskynkkää, ja El Danin sylissä höpötteli (ehkä) kertoa isilleen päivän seikkailuista!

lambit

Lampaita!

Tessa eilen kommentissa kysyi, miksi minun piti pikkupaikkakunnalle lähteä tuohon haastatteluun. Tosi hyvä kysymys! Vastaus? Öö.

Toimineekohan se hajasijoitus, vai onkohan kyse jostain muusta? Tiesin vain tähän mennessä, että NINO-haastatteluita täälläpäin järjestää niin Southampton kuin Weymouth, ja kumpaan tahansa saattoi kutsu käydä. Jokaiselta paikkakunnalta kuitenkin jobcenterit löytyvät, ja Bournemouthissakin niitä on useita. Paikallisessa jobcenterissä saa helposti käteensä lapun puhelinnumeroineen tukiasioissa, ja apua työnhaussa paikan päällä.

Jos joku brittisuomalainen tietää tästä enemmän, niin please – paljastakaa tietonne kommenteissa! Kiitos!

Maanantai: tyttöjen päivä

Rubyn opettajalla oli koulutuspäivä, mikä tarkoitti tälle pienelle koululaiselle vapaapäivää koulusta – mikä johti siihen, että saimme hänet extraherkkuna seuraksemme sunnuntaista maanantaihin, vaikka ei ollut virallisesti “meidän viikonloppu”. Koska Danilla oli luonnollisesti työpäivä maanantaina, oli maanantai meidän tyttöjen oma päivä. Minä, Ruby ja El.

Aamun otimme hyvin rennosti: Ruby innokkaasti ratkoi Sherlock Holmesina rikoksia videopelissä, kun oli ensin tottelevaisesti suorittanut aamurutiininsa aamupalasta hampaidenpesuun. Yhdessä hoitelimme hänen pikkusiskoaan, ja vailla kymmenen lähdimme liikenteeseen. Kävimme morjestamassa lasten isää hänen työpaikallaan, ja molemmat tytöt saivat ilahtunutta huomiota Danin työkavereilta. Miten lapsirakasta porukkaa he kaikki siellä ovatkaan!

Bussimatkan Boscombeen ja EL:n kiropraktikkoaikaa odotellessa Ruby luki minulle ääneen Harry Potteria. Muistan vielä niin tarkasti, kuinka hän takelteli sanoissaan ja kyseli minulta, kuinka pidemmät sanat lausuttiin vielä vuosi sitten – nyt hän luki sujuvasti, vain jonkun yksittäisen hassun sanan kanssa hän takelteli. Vuosi sitten luimme yhdessä “How to train your dragon” – kirjoja, kun nyt hän on siirtynyt itsenäisesti vaikeusasteikolla vaativimpiin kirjoihin. Hän itse ylpeänä selitti minulle, kuinka Harry Potterissa on enemmän sanoja per sivu luettavaksi, ja aina päivitti minut millä sivulla oli tässä yli 500 sivun kirjassa menossa lukuhetken päätyttyä. Olen kokenut tärkeäksi kertoa hänelle aina, kun olen hänestä ylpeä; ja niin kerroin hänelle maanantainkin aikana, kuinka upeaa hänen lukuharrastuksensa minusta on.

Tytön kehumisesta saan melkein poikkeuksetta palkaksi ujon hymyn ja punastumisen.

potter

Ehdottomasti parasta suhteessani Rubyyn onkin juuri se, etten ole hänen äitinsä. Olen hänen aikuinen ystävänsä. Hän selkeästi pitää minua suuressa arvossa, mutta hänellä ei vaikuta olevan minkäänlaisia suorituspaineita minun seurassani. Voimme yhdessä kikatella samoille jutuille, hassutella ja pohtia maailman saloja yhdessä. Ruby nauttii saadessaan selittää minulle lukemiensa kirjojen juonenkäänteitä tai tv-sarjojen tapahtumia. Silloin, kun Doctor Who oli minulle vielä tuntematon, otti Ruby kunnia-asiakseen esitellä minulle kaikki sarjan avaruusoliot. Hän kertoo minulle myös kaikista kouluasioista kuin esimerkiksi pojistakin (!), ja olemme ehtineet Rubyn aloitteesta aloittaa puhumisen niinkin tärkeästä aiheesta kuin muodonmuutoksesta naiseksi.

Maanantaina puhuimme uusperhekuvioista, sillä Ruby jostain syystä kertoi minulle kaikista kavereistaan, joiden (biologiset) vanhemmat ovat myös eronneet. Mihin minä:

“Eli sinulla on paljon kavereita, joiden vanhemmat ovat eronneet.”
“No, on paljon heitäkin, joiden vanhemmat ovat vielä yhdessä.”
“Mutta on siis heitäkin, jotka ovat onnekkaita, koska heillä on kaksi kotia.”
“Joo!”, innostuen, “niinkuin minulla! Minulla on KAKSI kotia!”

Kaikki riippuu lopulta asenteesta. Joskus yksi kokonainen koti ei ole se toimiva, vaan onnellisin ratkaisu on kaksi kotoa.

WP_20141020_11_42_52_Pro

Olimme saapuneet etuajassa kiropraktikolle, joten meillä oli hetki aikaa leikkiä. Pikkusisko pääsi leluluolaan, ja isomman kanssa yhdessä leikitimme El:ää.

WP_20141020_11_42_58_ProTuulen tuivertama tukka, jonka väristä huolimatta Ruby on joskus hyvinkin häiritsevästi minun näköiseni. Ei ihmekään, että tuntemattomat helposti olettavat minun olevan Rubynkin äiti!

WP_20141020_11_43_04_Pro
Tutkimme odotushuoneen lelulaatikon sisältöä, laittaen pikku-ukot nukkekotiin ja pohtien, mitkä lelun osat kuuluvat mihinkin leluun. Kun jotain El:lle mielenkiintoista löytyi, se hänelle käteen tutkittavaksi annettiin. Aivan niin kuin pieni rinkula, jonka sisällä oli helmiä, tai muovinen “avainketju”. Pehmolelut pääsivät ämpäriin!

WP_20141020_11_44_06_Pro
“Ja kaikilla oli niin mukavaa…”

WP_20141020_11_44_16_Pro
Kaikista meidän ojentamista leluista huolimatta El:n lemppari kuitenkin oli tämä päänsä yläpuolella oleva kello. Kello, joka häntä ei ennen olisi kiinnostanut ollenkaan, mutta nyt sen hennon pienen kilinän ansiosta se oli se kaikkein mielenkiintoisin ikinä!

WP_20141020_11_54_58_Pro
Rubyn kanssa rakentelimme myös torneja. Mietin tahallani ääneen, miten nämä palaset saataisiin parhaiten pysymään yhdessä, ja näin Ruby pääsi loistamaan sanomalla “hei näin tehdään”! Ihana oli seurata hänen tekemisen iloaan, eikä se haitannut ollenkaan että leikki itsessään oli hänen ikäänsä nähden lapsellinen. Tärkeää oli, että me kaikki olimme yhdessä lattialla ja yhdessä tekemässä.

rubynam
Kiropraktikon jälkeen oli Rubyn huomioimisen aika, ja kävimme Rubyn valitsemassa kahvilassa kaakaoilla. Kaakaolla, mihin saatiin vielä kivalta kahvilanpitäjältä kermat kaakaojauheineen! Vau, että oli hyvää – heti äitinsä nähdessään Rubyn oli ihan pakko raportoida tuosta nauttimastaan upeasta kaakaosta!

Kaiken kaikkiaan ihana päivä.
Olen niin onnekas, kun minulla on näin ihanat lapset.

Ihanista lapsista puheenollen – tässä teille videota eiliseltä aamulta El:stä! Meidän aamuhöpöttelyjä ja leikkejä.. Näette myös, kuinka hän reagoi ääniin!

Weymouth; Englannin rantalomakohde ja tärkeä satamakaupunki

Tietotasoni Weymouthista ei ole läheskään kattava. Hyvänä tekosyynä moiseen on se, etten siellä ole koskaan vielä käynyt – väliäkö sillä, että sinnehän hurauttaisi junalla tunnissa. Eikä tuo kartallakaan näytä olevan matka eikä mikään:

Screenshotti Bing Mapsista.

Screenshotti Bing Mapsista.

Täällä Brittimaalla olen matkustanut verrattavissa hyvin vähän. Olen käynyt “luokkamatkalla” Skotlannissa, missä tutustuimme Edinburghiin ja reissattiin Loch Nessin ympäristöön. Olen muutaman kerran käynyt Lontoossa, sekä tietysti Bournemouth, Poole ja Christchurch ovat tulleet tutuiksi. New Forestin aluetta olen pikaisesti tutkaillut ja Southamptonissa yliopisto ja sairaala sekä ihan se keskusta-alue on tullut Ikeoineen ja Westfield – shoppailukeskuksineen tutummiksi. Mutta siihen tämän maailmanmatkaajan tutkimusreissut Brittilandiassa ovat jääneetkin toistaiseksi.

Tänään lähdemme tyttären kanssa junalla Weymouthiin NINO-haastattelua varten – joten tuon tekosyyn varjolla aion nyt ihan tarkoituksella tutustua yhteen Englannin rantalomakohteisiin. Edes pintaraapaisun verran!

hectate

Juna Weymouthin rautatieasemalla. Kuvan (c) Hec Tate / Flicker

Wikipedia kertoo Weymouthin olevan 52 tuhannen asukkaan kokoinen pieni kaupunki Englannin etelärannikolla, minkä talous nojaa pääasiallisesti turismiin ja satamaan. Weymouthin lähellä on yksi World Heritage Siten suojelemista kohteista: jurakautinen rannikko aka “Jurassic Coast”. Satamakaupunki Weymouth perustettiin vuonna 1252 ja on siitä lähtien toiminut tärkeänä kauppasatamana. Onpa kyseisen sataman kautta muutakin Englantiin tullut kuin mausteita ja villaa sekä muuta kauppatavaraa, sillä mustan surman uskotaan löytäneen tiensä Englantiin nimenomaan tämän sataman kautta..

Wikipedian mukaan Weymouth on kuuluisa myös noitavainoistaan, joista pitäisi löytyä muistomerkkejä Weymouthin satamasta, Weymouthin Pavilionin läheltä sekä Sea Life Towerilta. Weymouthin nähtävyyksistä Wikipedia mainitsee vielä esplanadilta löytyvän kuningatar Victorian “Jubilee Clock”, joka pystytettiin vuonna 1887 kuningatar Victorian 50:n hallintovuoden kunniaksi.

Weymouthista tuli yksi ensimmäisistä Englannin moderneista turistikohteista, kun kuningas George III:n herttuaveli rakennutti sinne hulppean asuntorakennuksensa nimeltä Gloucester Lodge ja vietti siellä talviajan vuonna 1780. Kuningas teki Weymouthista kesälomakohteensa vuosina 1789-1805, ja hänen maalattu patsaansa seisoo tänäkin päivänä Weymouthin merenrannalla. Löytyypä tuolta paikallinen museokin, missä paikallista historiaa pääsee tutkimaan.

geograph

(c) Geograph

Poimintani muista nähtävyyksistä

  • Bennetts Water Gardens
  • Esplanadi
  • Jordan Hill Roman Temple
  • Sandworld – Weymouth Sand Sculpture Festival
  • Weymouthin ranta
  • Weymouth Sealife Adventure Park and Tower
  • geograph1

    Weymouth. Kuvan (c) Geograph

    Weymouthiin pääsee Lontoosta niin junalla kuin bussillakin; lentokenttää Weymouthissa ei ole. Lontoon Waterloo-asemalta junia lähtee Weymouthiin pari kertaa tunnissa (aikataulut ja lippujen hinnat täältä) ja Victorian bussiasemalta Weymouthiin käynnistyy bussit suuntaamaan usean kerran päivässä (aikataulut ja lippujen hinnat täältä). Jos satut hengailemaan Ranskassa ja visiitti Weymouthissa kiinnostaisi, Weymouthiin pääsee myös lautalla St Malosta.

    peterpearson

    Weymouth. Kuvan (c) Peter Pearson / Flicker

    Jos minulla ei olisi tätä blogia, en varmaan tällaista taustatyötä ennen reissua olisi tehnyt ollenkaan. Olisin tyypillisesti vain ostanut liput ja löytänyt itseni rautatieasemalta, minkä jälkeen olisin lähtenyt epämääräisesti haahuilemaan ympäri kaupunkia. Uskaliaasti, rohkeasti, mistään mitään tietämättä – olen kokenut, että noin en ole sokea niille pienille yksityiskohdille ja piilossa oleville mahdollisuuksille. Toisin kuin etsiessäni jotain tiettyä kohdetta, etsien maamerkkejä ja tuijottaen karttoja.

    Kerrankin on kuitenkin kiva tietää paikasta jo jotain etukäteen ja kehitellä mielessä suunnitelmaa, mitä ehtisin toivon mukaan sateettomana päivänä näkemään ennen ja jälkeen tuon pakollisen ja niin hartaasti odotetun haastattelun!

    richard fisher

    Weymouthin rantaa. Kuvan (c) Richard Fischer / Flicker

    Instagramiin (@meriannen) latailen tämän päivän aikana kuvia siitä, mitä ehdimme tyttären kanssa Weymouthista tutkimaan! Jos mielenkiinto heräsi, niin vilkuilkaas näitä kyseiseen kaupunkiin asennettuja webkameroita! Tiedä vaikka bongaat meidät!

    Lahja Lukijalta: Ihana Jonna piristi koko perhettä

    Hyvänä jatkumona eiliseen hehkutukseeni siitä, miten bloggaamisessa parasta ovat lukijat – niin tässä oiva esimerkki siitä, kuinka upeita ihmisiä sieltä näyttöpäätteiden toiselta puolen löytyykään!

    Pari viikkoa sitten postiluukustamme kolahti tulla paketti. Olin jo täysin unohtanut, että minulta ylipäätään oli osoitettamme kysytty, ja olin juuri tullut kotiin allapäin fysioterapeutilta. Tytön fysioterapia oli mennyt kyllä ihan nappiin, mutta ahdistuneen olon oli aiheuttanut NHS:n potilaskuljetus. Olimme nimittäin peukaloita pyöritelleet, leikkineet laululeikkejä, katselleet youtube-videoita ja höpötelleet kaksi ja puoli tuntia odotellessamme kyytiämme. Edellisellä kerralla olimme odottaneet tunnin ihan vain sen takia, että meitä hakeva auto oli jumissa ruuhkassa, mutta tällä kertaa meidät oli ihan vain unohdettu. Se, jos mikä, tuntui pahalta.

    Kun kotona istahdin sohvalle valittaen Danille julman pitkää odotustamme, Dan syöksähti hakemaan minulle kuuman kupposen kahvia ja palatessaan ojensi minulle myös paketin.

    “Tää oli tullut postissa.”
    “Ai, keneltä se on?”
    “Se on Suomesta, joten oletan että se on äitisi..”

    No, ei ollut tällä kertaa. Paketti oli nimittäin Jonnalta “Kaaosta ja Kukkamekkoja” – bloggaajalta!

    6tag_111014-142135

    Olin Jonnan blogissa osallistunut arvontaan, jossa olisi voinut voittaa lahjakortin erääseen suomalaiseen liikkeeseen. Arvontaan osallistuessani olin kertonut, että voiton sattuessa kohdalle käyttäisin rahat tällaiseen neulottuun pantaan toivoen, että se pitäisi nuo tytön implantit kivasti paikoillaan.

    No, en arvontaa voittanut, mutta ihanainen Jonna oli hankkinut minulle – tai tarkemmin sanottuna siis tytölle – juuri sellaisen ihanan pinkin pannan.

    “El:lle jotain pientä. Toivottavasti se sopii ja toimii niin kuin kuvittelit.”

    Vähän panta on vielä iso, mutta kotioloissa toimii tosi näppärästi! Tyttö tykkää, hän innostuu aina pannan nähdessään! Tiedä onko se sitten se pannan villainen pehmeys, väri tai joku ihan muu, mutta tuollaiset hymyt tytöltä saa kun pantaa hänelle vilauttaa!

    lahjajonnalta

    Oli paketissa jotain äidillekin.

    “Sinulle jotain pientä hemmotteluun & se yksi voide, jota jokainen äiti tarvitsee, vaikka mustat silmänaluset ovatkin muotia ;)”

    Kyllä juuri niinä aamuina, kun peilistä on tuijottanut silmät ristissä väsyneenä mököttävä mörkö, on nämä Jonnan sanat ilahduttaneet – ja silmänympärysvoide auttanut. Ainakin mieltä piristäen, ellei muuten!

    jonnaltakortti

    Noin sinä oletkin tehnyt!

    Keijukortti. Sain keijukortin! Ihana! Edelleen mietin tälle hyvää sijoituspaikkaa – haluaisin sen jonnekin, josta voisin nähdä sen aina kotona ollessani, sillä nuo sanat lämmittävät sydäntä ja oikeasti muistuttavat minua siitä, miten pitkälle tässä ollaan jo tarvottu. Mistä kaikesta ollaan jo selvitty, ja silti minulla on pää ylhäällä ja hymy huulilla. Kuinka osaan ja pystyn nauttimaan niistä pienistä onnistumisen hetkistä ja ohikiitävistä omista hetkistä..

    jonnasuklaa

    Word. Suklaa ei kysy. Ne suklaat, jotka Jonna pakettiin oli myös laittanut – no, niistä ei ollut enää seuraavan päivän jälkeen mitään todistusaineistoa. Osasin sentään jakaa melkein tasapuolisesti hei perheen kesken! Minä söin yhden, Dan söi yhden, ja koko perhe tyttöjen kera nautittiin se kolmas. Se sattui olemaan vielä tummaa suklaata, mihin Ruby:

    “Onko tää tummaa suklaata?”
    Minä ja Dan duona: “On.”
    “NAM! Tykkään tästä tummasta suklaasta!”

    Kiitos Jonna. Ei olisi voinut parempaan saumaan lahjasi meille saapua – se piristi ja ilahdutti jo saapuessaan, ja edelleen päivittäin nostattaa hymyn huulille. Kiitos. Olet upea!

    jonna

    Ja koska haluan antaa edes jotain takaisin Jonnalle, niin käykää vilkaisemassa hänen blogiaan! Lastenvaatteisiin hurahtanut Jonna kirjoittaa todella kauniisti arjestaan 2-vuotiaan äitinä ja asperger-miehen vaimona: mitä elämä on, kun miehen on täytynyt opetella yhtälö vaimon kyyneleet -> halaa ?

    Haastattelijana bloggaaja toinen

    Bloggaajien Blogiyhteistyö – fb-ryhmässä kehittelimme uuden yhteisen projektin, jossa haastattelemme toinen toisiamme. Minä haastattelin Arjen ihanuuksia – blogin Mariaa ja minua taas Kaze Maatuskamaassa – blogista.

    1. Kuinka paljon käytät aikaa bloggaamiseen?

    Kaiken kuluvan vapaa-aikani – kummasti tiskaaminenkin sujuu, kun mielessä samalla pyörii postausideoiden karuselli tai kirjoittelen mielessäni puhtaaksi jo postausta! Mitään tarkkaa tuntimäärää on vaikea sanoa, mutta kyllä tämä vakavasta harrastuksesta ajankäytöllisesti menee!

    2. Miten perheesi suhtautuu bloggaamisesi?

    Dan on hyvin kannustava näin niin kuin periaatteellisesti; useasti on jo ilmoittanut, kuinka ylpeä hän on minusta ja blogitaipaleestani. Kuitenkin häntä ärsyttää, jos inspiraation iskiessä on minulta jäänyt vaikka nimenomaisesti ne tiskit tiskaamatta… Tärkeintä olisikin löytää tasapaino kotihommien ja blogin välille.

    Suomiperheeltä olen kuullut vain positiivista palautetta blogista; uskoakseni heistä on ihanaa seurata kuulumisiamme bloginkin kautta, kun skypettämiseen on joskus vaikeaa löytää aikaa!

    perhe

    Perheen läheistä omaa aikaa. Ruby lukee, Dan kuunteluttaa tyttärellämme musiikkia ja minä.. Leikin puhelimella.

    3. Mikä bloggaamisessa on parasta?

    Kliseinen bloggaajan vastaus: blogin lukijat. Ihan ehdottomasti parasta ja samalla ehkä yllättävintäkin bloggaamisessa! Alkuaan jännitin julkista blogia aloitellessani sitä, minkälaisia kommentteja tulisin saamaan ja löytäisikö kukaan blogia ylipäätään.. Ikinä en osannut arvatakaan, kuinka tärkeitä blogini lukijoista minulle tulisi, kuinka ehtii tulla ikävä, jos jostakusta kommentoijasta ei hetkeen kuulu ja miten lukijat ovatkaan meitä niin monella tavalla auttaneet! Lähettämällä muun muassa lahjoja kuin tsemppaavia viestejä eri kanavien kautta.. Eläneet meidän mukana murheissa ja iloissa. Lukijoista on tullut minulle kuin ystäviä, vaikka suurinta osaa en tunnistaisi jos kadulla tulisi vastaan!

    4. Entä vaikeinta?

    Aikataulutus! Teoriassa helppoa, mutta käytännössä taas ei. Tottakai töitä tällaisessa luovan harrastuksen parissa haluaa tehdä silloin, kun inspiraatio iskee – ja se ei välttämättä sovi oikein yhteen sen kanssa, mitä muuta päivän aikana pitäisi tehdä. Erilaisten listojen tekeminen on auttanut, ja esim. yhtäkkisen kirjoitusblokin iskiessä on hyvä kipaista tekemään kotihommia.. eikä jäädä roikkumaan someen.

    5. Millaista on ollut muuttaa Englantiin?

    Tähän kämppään käyttämämme muuttolaatikko ja Ruby lounaansa kera -> todellinen "lunchbox"!

    Muuttolaatikko ja Ruby lounaansa kera -> todellinen “lunchbox”!

    Helppoa, kun tulin tänne vain vaihtarina, vaikeaa ja yhtä tunteiden sekamelskaa raskaana ollessa! Raskauden hormonihuuruissa huolimylly jauhoi ylikierroksilla ja samaan aikaan ei millään malttanut odottaa, että vihdoin pääsi Danin kanssa saman katon alle yhteistä tulevaisuuttamme rakentamaan. Kuitenkin yhtälailla oli kauhean vaikeaa ja haikeaa jättää oma perhe “taakseni”… Käytännön asioissa oli muutamia ongelmia, kuten muuttolaatikoiden roudaaminen Suomesta Englantiin kävikin yllättävän kalliiksi ja päädyinkin muuttamaan vain parin matkalaukun kanssa! Mutta tänne asettauduttuani, kaikista elämän vaikeuksista huolimatta.. On täällä eläminen ollut ihanaa.

    6. Saitko Englannissa helposti ystäviä?

    Vaihtarivuonna suoraan sanottuna en. En tavannut paljoa suomalaisia, ja brittiopiskelijat pysyivät tiukasti omissa piireissään. Lopulta pääsin hengaamaan muiden ulkomaalaisten opiskelijoiden kanssa, joiden kanssa aikaa vietettiin yliopiston ulkopuolellakin. Tämä oli yksi murheistani muuttaessani tänne takaisin, koska kyseiset opiskelijakaverini olivat kaikki muilla mailla vierahilla työssäoppimistaan suorittamassa.

    Mutta sitten tapasinkin suomikaverini Facebookin ihmeellisen maailman kautta, ja nyt en voisi kuvitellakaan elämääni ilman heitä!

    7. Jos teidän pitäisi muuttaa Englannista, mutta jonnekin muualle kuin Suomeen, mihin haluaisit muuttaa?

    Unelmissani pyörii Australia ja Uusi-Seelanti, mutta ovat nuo turhan kaukana isovanhempien kannalta.. Minkä vuoksi pysyisimme varmaan Euroopassa. Ehkä Irlantiin? Skotlantiin? NHS olisi silloin edelleen tukena, eikä kaikkea tarvitsisi aivan tyhjästä aloittaa!

    8. Mitä kaipaat eniten Suomesta?

    Äitiä, isiä, siskoja ja meikäläisen kavereita! Aurajuustoa, suomalaista hunajaa, ruisleipää ja kermajuustoa. Suomalaista keittiötä ja pakkasaamuja sekä kesäajan taikaa!

    9. Jos muuttaisitte pois, mitä jäisit kaipaamaan Englannista?

    Danin puolen sukua, ystäviäni täältä, kaikkia EL:n terveysalan ammattilaisia ja -tukihenkilöitä, NHS:n palveluja ja sitä, kuinka helppoa tuntemattomienkin ihmisten lähestyminen on..

    Kuva Jyväskylästä 2012 - Suomessa Englantia, tuli koti-ikävä kotimaan kamaralla! Ulkosuomalaisen ongelmia osa 85749403.

    Kuva Jyväskylästä 2012 – Suomessa Englantia, tuli koti-ikävä kotimaan kamaralla! Ulkosuomalaisen ongelmia osa 85749403.

    10. Missä/millaisena näet itsesi 15 vuoden kuluttua?

    Omakotitalossa isoa puutarhaa hoitamassa täällä Englannissa.. Tekemässä kotoa käsin kirjailijan ja freelancerin hommia, hoitaen tytärtäni tämän omaishoitajana hänen tullessa koulusta kotiin.. Kauhistelisin, miten aika on vierähtänyt ja El jo lähentelisi täysi-ikäistä sekä siskonsa olisi jo ylittänyt kahdenkympin rajapyykin. Uskon ja toivon, että pysyisin yhtä positiivisena, mutta herkkänä ihmisenä, joka on aina valmis auttamaan muita!

    Jos olet bloggaaja ja haluat liittyä yhteiseen projektityöpajaamme Facebookissa, älä epäröi laittaa liittymispyyntöä kera yksityisviestin admineille!

    Äiti jumppaa ensimmäisen kerran!

    Perjantaina se hetki tuli – se, mihin ahdistuksissani aiemmin viikolla olin keskittynyt. Sitä en tiennyt, mistä ahdistus tuli; mutta voin kuvitella sen johtuvan mieleni möröistä, jotka vaativat jonkinlaisen niskalenkkiotteen, taklauksen ja todisteiden analysoimisen. Mutta se lähti, kun päätin keskittyä toiveisiini ja varasin muutaman jumpan.

    Ensimmäinen niistä oli perjantaina.

    1jumppa

    Mietin sitä peiliä, joka jumppasalin seinällä olisi minua vastassa. Mietin niitä muita, jotka ehkä olivat siinä jumpassa käyneet jo niin monta kertaa. Miten paljon minä todennäköisesti sekoilisin askeleissani harjoituksen puutteesta, miten olisin kaikkien tiellä, miten .. turvonnut olemukseni hyllyisi jokaisella askeleella, ja se minua tuijottaisi peilistä takaisin. Ahdisti, koska en tiennyt tasan tarkkaan minne mennä – masentuneena rutiinit ovat helppoja, ja jo tuttuun paikkaan turvallisinta mennä. Uusi ja tuntematon pelottaa, pelkää kai mokaavansa tai jotenkin sähläävänsä. Eksyvänsä ja olevansa siten myöhässä. Olevansa silmätikku, se joka juoksee häntä koipien välissä takariviin piiloon, kun muut ovat jo aloittaneet.

    Lähdin jumppaan reippaasti ennen kuin alun perin ajattelin että pitäisi, ihan vain siksi että löytäisin paikan varmasti ajoissa. Mutta unohdin ottaa huomioon työmatkaliikenteestä johtuvan ruuhkan, joten aikaa jäi juuri ja juuri tarpeeksi ylipäätään paikalle ajoissa pääsemiseen. Päädyinkin siis juoksemaan kuntokeskuksen parkkipaikan lävitse ja haukkomaan henkeä vastaanottotiskillä myöntäen, ettei minulla ollut hajuakaan minne mennä ja se varaamani jumppa alkaisi kahden minuutin päästä. Minulle annettiin käteen pieni lappu, joka pitäisi ojentaa jumpan vetäjälle ja hätäinen ohje, että seinustalta löytyisi jäsenkortillani toimiva lokerikko. Kengät, villatakki, reppu sinne ja sitten jumppaan vastaanottovirkailijan osoittamaan suuntaan.

    Studio 1?
    Studio 2?

    Ei perunankuorimaveitsi.
    Entten tentten..Teelika..

    “Onko tää LBT?”
    “Joo! Mukaan vain!”

    Juoksin takariviin. Sali oli ihan täynnä naisia, joiden sekaan oli eksynyt yksi mies. Punatiiliseinien vierustoilta majaili käsipainoja, jumppamattoja ja vesipulloja. En ollut varma, olisiko minun pitänyt hakea omani jostain, mutta aikaa ei moiseen jäänyt. Heti, kun oman vesipulloni lattialle laskin, hihkaisi energinen jumpanvetäjä koko poppoon tekemään askelia. Siitä se lähti – kohta sivuaskelia, ihmepiruetteja, potkuja ja kyykkyjä. En meinannut mitenkään pysyä mukana, häiritsi kamalasti kun ohjaaja hihkui käskyjä aina vain neuvoen “tänne”, eikä että joko oikealle tai vasemmalle. Hävetti, koska kompuroin. Hävetti, koska tuntui että olin takarivissäkin muiden tiellä. Jos satuin näkemään kuvajaiseni itsestäni peilistä, se oli juuri sellainen mörkö kuin kuvittelinkin. Oudon muotoinen, hassunvärinen, joka koko ajan teki kaiken eri tahdissa kuin muut.

    Sitten huomasin, että sykkeeni oli alkanut nousemaan. Hiki virtasi. Keskityin hengitykseeni saadakseni sen pysymään tasaisena. Fitness Führerin sanat muistuivat mieleeni:

    “Ei sitä liikuntaa ole pakko harrastaa. Jos sinä haluat liikkua, liiku.”

    ja

    “–etsi se merkitys mitä liikunta elämääsi antaa.”

    (lainaukset tästä upeasta postauksesta).

    Minä liikun. Se on tärkeintä. Ihan sama, vaikka vasemmalla aloitankin vaikka toiset aloittivat oikealla. Aivan se ja sama, että muut potkaisevat korkeammalle kuin minä, ja hyppäävät askelien välissä kun minä en jaksa. Mutta hiki virtaa. Tunnen lihakseni tekevät töitä: niitä polttelee. Eikä minun tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestäni – Dan jäi huolehtimaan tyttärestämme, ja tämä aika on minun aikaani. Ei sillä ole väliä, miltä näytän (juuri nyt koko pääni on kuin tomaatti ja muu vartalo kiiltelee hiestä, mutta väriltään on normaali) ja miten teen asiat. Tärkeintä, että teen! Senhän takia minä olin täällä?

    Alkoi hymyilyttämään.
    Hihitytti, kun tein virheaskeleen.
    Teki mieli nauraa, kun tunsin hikipisaran valuvan kaulalla.

    Kun liikkumisen rytmiin pääsin, kirjailijan mieleni lähti kierrokselle. Aloin näkemään muissa jumppaajissa hahmoja, ja mieleni arvuutteli heidän syitään liikkumiseen. Keskellä jumppaava lihaksikas nainen vaikutti ammattiurheilijalta, joka oli tullut tekemään erilaista treeniä – hänen liikkeensä olivat vaivattomia, mutta hengitys yhtälailla raskaampaa. Aivan niin kuin muidenkin. Vieressäni hyppivä tatuoitu nainen nauroi juuri vierustoverilleen, kuinka hän ei vaan pysy ohjaajan perässä. Se joukkoon eksynyt mies vaikutti juuri niin eksyneeltä, kuin aerobicissa hyppivä mies vaan voi olla. Eturivissä siro tyttö tuijotti peilikuvaansa poissaolevan ja huolestuneen näköisenä, aivan kuin olisi pelännyt meikkinsä (!) leviävän. Oliko hän täällä, koska “kaikki muutkin”? “Koska pitää?” Ryppyinen vanhempi rouva asteli päättäväisesti ohjaajan mukana – ottaen oman paikkansa rutiininomaisesti. Hänen ohuilla suupielillään oli havaittavissa pieni vieno hymy. Hänestä tuli esikuvani. Pari pyöreähköä tyttöä eturivissä puskivat mennä selkeästi painonpudotus mielessä, irvistys naamoillaan tuijottaen peilikuvaansa. Teki mieli juosta heidän viereen sanomaan, kuinka hyvin he tekevät, ja että eikö tämä itse aktiivinen liikkuminen olekin kivaa!

    Sitten kaikki hakivat käsipainot.
    Hups.
    No ihan sama. Minä vedän saman ilman. Tärkeintä, että liikun?

    Kyykkyjä, askelkyykkyjä, kyykystä käsiä vuorotellen ylös. Tunsin, kuinka jumissa olevat hartiani raksuivat jokaisen liikkeen aikana. Olo oli vähän hassu, kun ohjaaja kannusti “vielä jaksaa, jaksaa, vielä pari” ja muut ähisivät painojensa kanssa samalla, kun minä nostelin tyhjiä käsiäni ilmaan. Mutta teinkin liikkeistä itselleni venytyksiä, ja vain nautin siitä verenvirtauksen tuomasta lämmöntunteesta hartiaseudun lihaksissani.

    Kaikkein parasta oli vatsalihasten tekeminen. Ei, ei! Ehkä sittenkin venyttely. Sen aikana tajusin, kuinka vieläkin olin hyvinkin vetreä ja notkea. Eikä pyöristynyt olemukseni ollut sitä muuttanut mihinkään!

    Jumppasalista lähdin hymy huulilla tietäen, että huomenna jalkoja kolottaisi. Tyytyväisesti suuntasin kohti uima-allasosastoa, ja vaihdoin uikkareihin. Koko ajan oli sellainen olo, että jotain oli jäänyt, jotain tein väärin tai jokin ihan muu oli hupsusti.
    Kunnes tajusin.
    Minulla ei ollut Rubya huollettavana. Ei tarvinnut ohjeistaa mitään, tai näyttää kuinka viikata vaatteet kaappiin. Ei ollut tarvetta osoittaa, että tuossa on sinun shamppoot, ja kysyä, että halusitko sittenkin oman kaapin vai laitetaanko kaikki samaan? Oli vain minä.

    Uin perhosta altaan päästä päähän. Yhä uudestaan ja uudestaan. Vielä kerran. Oi, vieläkin pystyn! Vitsit. Voi kilin karvakuono ja perjantain pellet baariloissa, vitsit miten hyvältä tuntuu!
    Venyttelin lihakset raukeiksi lämpimässä lastenaltaassa, peseydyin vadelman tuoksuisilla pesuaineillani ja kuivasin hiukset hiustenkuivaajalla.

    Ulkona oli jo pimeää,
    ja kotona Dan nukuttamassa pienintä.

    Tänään lihaksia kolottaa,
    ja odotan jo innolla huomista joogatuntia!

    Elämä on ihanaa… kun sen oikein ymmärtää!