36 aihetta kiitokseen

Syyskuussa kamppailin niin blogin kuin oman mielialojeni kanssa paljon. Ystäväni Heli tuolloin haastoi minut Facebookissa kiitollisuushaasteeseen, ja vaikka mieli oli musta, niitä valonsäikeitä kuitenkin löytyi niitä etsimällä.

1kii

d Onnea on, kun on löytynyt ystävä, joka ymmärtää puolesta sanasta. Joka seisoo sanojensa takana, ja joskus terävöittää tämän masentuneen mielen. Näyttää oikean tien, potkaisee liikenteeseen tarvittaessa. Tulee apuun ja on läsnä. Järjestää yllätyksiä, ja kaikista kiireistään huolimatta järjestää meille aikaa.

Onnea on, kun ystävänä on Paula.

2kii

pruusu Blogin kommentit, joista olin kiitollinen, löytyvät täältä.

3kii

siskoinsta

4kii

ellellellellelelelele

5kii

Tästä päivästä blogistakin löytyy kaksi postausta. Tuosta byrokratiasta, ja ensiapureissusta.

Koska nämä kiitollisuuden kokemukseni ovat jo kuukauden takaa, niin tässäpä listaus asioista, joista tällä viikolla olen ollut kiitollinen.

Olen kiitollinen

  • aivan ihanista lapsista, jotka minulle on jo suotu
  • uskalluksestani lähteä ja saada asioita tehtyä, mahdollisuudesta tutustua uuteen kaupunkiin
  • ihanista sanoista, joita sain kuulla kuulon ammattilaisilta. Että teen tarpeeksi tyttäreni eteen.
  • kiropraktikko-opiskelijasta, joka nyt hoitaa tyttärtämme. Siitä, kuinka omistautunut hän on hoitaakseen tytärtämme parhaalla mahdollisella tavalla, kuinka hän käyttää vapaa-aikaansa oppiakseen lisää cp-vammasta ja sen hoidosta..
  • Danille, että hän on tullut lounastauoillaan kotiin vain viettääkseen hetken lisää aikaa yhdessä perheensä kanssa.

    • kuin myös tuli meitä vastaan rautatieasemalle tiistaina.
  • Saanalle, joka Skotlannista lähetti minulle uutta mielenkiintoista luettavaa! Kiitos, oot ihana!
  • Omasta päivästä, jonka sain torstaina. Ulkona sateinen syyssää, minä ja tyttö sisällä. Kotona, ilman kiirettä.
  • kaikista uusista lukijoista, jotka ovat liittyneet joukkoomme. Kiitos, ja tervetuloa!

    • Ymmärrän, että teknisten ongelmien vuoksi hävisi lukijoita viime kuussa. Toivon mukaan tekniset ongelmat eivät enää uusiudu.. Jos toisin käy, uskokaa että teen kaikkeni saadakseni blogin takaisin. Tästä on tullut liian tärkeä minulle, jotta voisin pienten takapakkien takia tämän luovuttaa.
  • ystävilleni, jotka ovat jakaneet blogini linkkiä eteenpäin Facebook-seinillään ja ystävilleen, jotka saattaisivat blogistani tykätä. Henkilökohtaisesti olen huomannut, että ystäviltä saadut linkit muihin blogeihin on paras tapa löytää uutta mieluista luettavaa. Näin minäkin olen omat lempiblogini löytänyt!

Mistä sinä olet kiitollinen?

Weymouthin retki NINO-haastatteluun

Aamukahvi kätösissä tuijotin takapihan ovesta pihalle – raivokas puhuri repi pihapuiden oksia ja leikitteli kuivuneilla keltaisilla lehdillä. Dan mumisi sohvalta, että jos täällä olisi noin tuulista, Weymouthissa tuo puhuri olisi voimakkaampi. Dan käytti sanaa “blowy”, mikä minusta on jotenkin niin suloinen sana! Blowy. Blow eli puhaltaa, blowy eli tuulista. Loogista, mutta.. silti jotenkin niin söpöä!

Niinpä en lähtenyt heti aamutuimaan Weymouthiin, vaan oman kodin lämmöistä katselin tuon ovi-ikkunan lävitse rankkasadekuuron ja kuinka tuuli sen työnsi pois. Lähemmäs lounasaikaa juoksimme jo aurinkoisessa säässä rautatieasemalle, ja hyvä olikin, että lähdin etuajassa. Voimakas tuuli oli nimittäin kaatanut puita rautateille, minkä vuoksi monet junat olivat myöhässä. Niin minunkin junani, ja kun se lopulta saapui minut asemalta noutamaan, oli kuski päättänyt jättää pysähtymättä väliasemille ja ajaa vain suoraan pääteasemalle Weymouthiin.

Kätevää.

Ikinä en kuitenkaan ole pelännyt junassa niin paljoa kuin tuolloin. En ikinä.
Toivoin, että olisin sittenkin lähtenyt sillä myöhäisemmällä junalla, joka pysähtyisi jokaikisellä pienelläkin asemalla Bournemouthin ja Weymouthin välissä. Väliäkö sillä, jos junassa sitten istuttaisiin pieni ikuisuus, mutta parempi se kuin pelätä lapsensa ja oman henkensä puolesta!

Kuski nimittäin kaahasi varmaan niin lujaa, kuin veturi vain jaksoi. Kova puhuri välillä huojutti junaa, ja tunsin mahanpohjassa matkamme mutkat. Junavaunu kallisteli, ja kuski vain kiihdytti. Hidasti sentään asemille, mutta niiden jälkeen vauhti vain kiihtyi.

Mutta turvallisesti me perille päästiin, ja junan henkilökunta vaikutti kaikki rauhallisilta.
Se olin vain minä hermoheikko, jota pelotti.

asema

Asemalta lähtiessä leikin hetken Nokia Lumiallani ja eritoten sen karttasovelluksella. Iskin navigaattoriin jobcenterin osoitteen ja hyvin totutusti jälleen seurasin itseäni vihreänä pallona liikkuvan kartalla toivottuun suuntaan. Minulla oli yli tunti aikaa etsiä tämä “työvoimatoimisto” eli jobcenter, ja Nokia Lumian Here Maps arvioi kävelyajaksi 9 minuuttia. Helppo nakki hei! Ehdin jopa ihastella maisemia, tehdä vaikka muutaman ylimääräisen lenkin ihan vain huvikseni!

tyttolinnut

Puhuri oli tosiaan voimakkaampi Weymouthissa, eli tytölle vaunuihin laitoin molemmat mukana tuomani peitot ja itselleni älyttömän trendikkään tuulipuvun päälle. Bournemouthissahan ei moisia tarvinnut, mutta tuulisella säällä meren läheisyydessä … Tulee helposti vilpoisa. Nautin kuitenkin auringonpaisteesta ja ihastelin tytön kanssa matkalla lintuja…

linnut

Näistä joutsenista yksi olisi halunnut tulla tekemään läheisemminkin tuttavuutta, mutta minä karkasin paikalta. Minusta on tullut pelkuri, kun tytön kanssa olen liikenteessä! Kun joutsen alkoi meitä nimittäin lähestymään, mielikuvissani näin hänen olevan poikasiaan puolustava emolintu, joka hyökkäisi tyttäreni kimppuun suojellakseen pesuettaan. Niinpä minä jälkikasvuani suojellakseni juoksin puun alle piiloon.

weymouthlinnut

Vaikka todennäköisesti tuo ylväs valkoinen oli tulossa vain tutkimaan, jos meillä olisi ollut hänelle antaa eväsleipää.

street

Weymouth ei korkeaa ikäänsä piilotellut, vaan ylpeästikin sitä esitteli – mukulakivineen, kapeine katuineen ja kera vanhanaikaisten katuvalojen. Tällaisilla kävelykaduilla (kuvassa ylhäällä) meillä ei ollut kuitenkaan mitään hätää, mutta entäs, kun tilanne näytti välillä tältä:

WP_20141021_15_12_29_Pro

Eihän siinä muu auttanut, kuin autotielle mennä. Pari kertaa tuollaisella kapoisalla kävelykadulla kulkiessa vastaan tuli vielä ostoskassien kanssa ihmisiä, ja he kyllä tottuneesti meikäläisen ohittivat. Itse heräsin tässä vain miettimään sitä, että miten ihmeessä täällä pyörätuolissa istuvat ihmiset pärjäävät? Onko heillä kaikilla avustajat? Kovinkaan ei esteettömyys ole ollut 1200-luvun kaupunginsuunnittelijoilla mielessä.. Eikä autot. Hevoskärrythän noille pikkukaduille mahtuisivat, mutta kaksisuuntainen autoliikenne?
rodwell

Rodwell rail.

Rodwell rail.

Kello lähestyi jo uhkaavasti kahta eli haastatteluajankohtaa, ja en vieläkään ollut löytänyt jobcenteriä. Ei siksi, että olisin (kauheasti) tehnyt “hei-mitä-tuolla-on – vilkaistaan-ihan-vain-äkkiä!” – poikkeamia reitiltä (kuten ylläolevien kuvauskohteiden kohdalla), vaan siksi, kun puhelin oletettavasti menetti välillä signaalin. Kun viimein pääsin karttaohjelman mukaan oikeaan osoitteeseen, tuijotin kulmat kurtussa ambulanssiautojen jonkinnäköistä keskusta.

Täh?

Kyllä sitä oikealla tiellä ehkä olin. Tai sitten en. Apua. Öö.

kumpikampi

Kävelin pienen matkan taaksepäin, ja tarkastelin uudelleen kadun nimiä. Kyllä me nyt ihan oikealla tiellä oltiin. Eikä tietysti haastattelukutsukaan tarkkaa osoitetta kertonut, eihän talonumeron antaminen kirjeessä voisi olla mitenkään kätevää?

Hei, tässä on postinumero. Sehän se täällä on hyvinkin tarkka!
Postinumero navigaattoriin ja se.. ohjasi minut jälleen tuon ambulanssikeskuksen tykö.
Ei tämä nyt vaan voi olla mahdollista hei! Kello on jo nyt tasan kaksi, ja minä seison huul pyöreänä tuulen pyöriteltävänä eksyksissä!

Kuin tyhjästä viereemme pölähti äiti lastenrattaidensa kera (kiitos!), ja häneltä sain ohjeet kävellä vain suoraan. Näkisin kuulemma haluamani rakennuksen ihan pian, kunhan en vain kääntyisi minnekään vaan jatkaisin tarpeeksi kauan suoraan. Ennen liikennevaloja jobcenter löytyy, hän huikkasi vielä ja porhalsi sporttisesti rattaidensa kanssa päinvastaiseen suuntaan.

Kiitos!

jobcentre

Sieltähän se löytyi. Ei ollut mitenkään symbioosissa ambulanssikuskien kanssa, vaan tällainen iso toimistorakennus oli retkeilymme pääkohde.

Aulasta minut noudettiin melkein välittömästi toimistopöydän eteen. Virkailija vaikutti hyvin tiukalta, ei kätellyt minua, ei sanonut moi. Suoraan käveli vain pöytänsä ääreen ja ilmoitti tarvitsevansa passini.

Minua ei kutsuttu istumaan edes alas, mutta tein niin kuitenkin. Melkein ihmettelin ääneen, minne tavat olivat jääneet.. Mutta sanoinkin, että hetki pieni vain, minulla on kaikki tarvittavat paperit käsilaukussa..

Hän ei sanonut mitään, kynänsä vain heilui raivokkaasti paperia vasten. Hän tarkisti minulta osoitteemme, puhelinnumeron, vilkaisi passin ja kävi ottamassa siitä kopion.

“Oletko sinkku?” hän kysyi nuttura kireällä.
“En, asun kihlattuni kanssa yhdessä.”
“Eli et ole naimisissa.”
“No.. en.”
“Eli olet sinkku.”
“No en ole kyllä sitäkään.”
“Meidän tarvitsee tietää vain, oletko naimisissa. Et ole, joten olet sinkku meidän silmissämme.”
“Okei. No sitten olen sinkku.”

Pari allekirjoitusta, ja koko homma oli 10 minuutissa ohitse. Olin kantanut mukanani kaikki kutsukirjeessä ilmoitetut paperit tytön syntymätodistuksesta Danin syntymätodistukseen ja laskuja, joilla voisin todistaa oikeasti asuvani ilmoittamassani osoitteessa. Olin varmistanut, että ajokorttikin on varmasti kukkarossa eikä tipahtanut jonnekin käsilaukun uumeniin. Mitään näistä hän ei pyytänyt, vain ja ainoastaan passini.

Minua “haastatelleen” naisen nyrpeydestä huolimatta tuuletin, kun hän sanoi tämän olevan tässä ja NINO-numeroni pitäisi saapua postissa 2-3 viikon aikana. Iloisesta “Jee!” – hihkaisustani nainen hämmentyi, johon minä:

“Vihdoinkin! Vihdoinkin tää on tehty, ei tässä mennytkään kuin puolitoista vuotta!”
“Mitä? Vuodesta 2013 olet haastattelua yrittänyt järjestää?”
“Kyllä!”
“Mutta sinunhan olisi tarvinnut vain soittaa.”
“Kyllä minä näin teinkin, mutta kukaan ei ottanut asiaa järjestääkseen.”
“Ei ole mahdollista, tuolla aikavälillä olen haastatellut satoja NINOn hakijoita.”
“No, mutta nyt se on tehty, se on tärkeintä!”
“Mutta sinun olisi vain oikeasti tarvinnut soittaa.”
“… Niin minä teinkin.”

Iloisella hyvästelylläni sain hänet kuitenkin hymyilemään, joten pääsin kuin pääsinkin läpi tuon työhönsä tympääntyneen naisen kuoren lävitse!

habour

Junia lähti kerran tunnissa, joten päätin lähteä kävelylle. Kiitos bloggaamisen! Olo oli jollain tavalla kuin kuiviin pienelle pillillä imetty, mutta päätös kävelystä virkisti pian. Ei haitannut, vaikka tuulessa tytön suustaan sylkäisemä tutti lensi ties minne, kun maisemat olivat niin mielikuvitusta ruokkivia! Vähän väliä piti kaivaa Lumia esiin ja räpsäistä kuva – ja huomasin kuvittelevani viktorianisen ajan hienohelmia kulkemaan noilla kapoisilla kaduilla, nojailemassa sillan kaiteeseen.. Mietin rakkaustarinaa näiden kahden kaupungin, Weymouthin ja Melcombe Regisin, välille ajalle, kun ne kilpailivat keskenään – ja kuinka vasta pari sataa vuotta sitten rakennettiin sillat kaupunkien välille.

Kävelin Esplanadille, ja mitä hienoin hiekka välittömästi hyökkäsi silmiäni kostuttamaan tuulen mukana. Siellä mummojen ja pappojen seassa kulkiessani kadehdin heidän silmälasejaan, ja kännykän ruudulta pyyhin pikkuruisia hiekanjyviä pois kuvia räpsiessäni.

karuselli

Kesän turistikaudelta karuselli oli vielä musiikkia soittamassa, ja ranta itsessään oli autio muutamaa koiran ulkoiluttajaa lukuunottamatta.

beach

Ensimmäisenä löysin Sand Sculpture Festivaalin tuotoksen:

hiekkasupper

Ja löysin sen kuningas George III:n tehdyn patsaan, josta Wikipedian mukaan kuningas oli vetänyt herneet nenäänsä ja sen myötä patsaan suunnitellut teki itsemurhan. Näin myös kuningatar Victorian kunniaksi pystytetyn Jubilee kellon!

jubileeclock

Minun kahvihampejani alkoi kolottaa, ja kuljin pitkin Weymouthia löytääkseni jonkun kivan pienen kahvilan.. Ei pubia, tavernaa, ketjupizzeriaa.. Vaan hyvin englantilaisen teehuoneen. Tiedä sitten minne ne mummojen paikat on piilotettu, kun urheilutv-ruuduilla täytettyjä pubeja tuli vain vastaan! Päädyin sitten hakemaan kahvin aseman kahviosta.

kahvi

Nousin asemalla lähtöään odottelevaan junaan nauttiakseni kahvini kiireettömästi, syötin tytölle välipalaksi hedelmäsoseen ja kotimatkalla juna pysähtyi aivan jokaisella asemalla – eikä siksi minua pelottanut yhtään. Junan akkunasta bongattiin lehmiä, lampaita ja bambeja yhdessä tytön kanssa – ja Bournemouthin asemalla oli Dan meitä vastassa. Yhdessä kävelimme kotiin, käskynkkää, ja El Danin sylissä höpötteli (ehkä) kertoa isilleen päivän seikkailuista!

lambit

Lampaita!

Tessa eilen kommentissa kysyi, miksi minun piti pikkupaikkakunnalle lähteä tuohon haastatteluun. Tosi hyvä kysymys! Vastaus? Öö.

Toimineekohan se hajasijoitus, vai onkohan kyse jostain muusta? Tiesin vain tähän mennessä, että NINO-haastatteluita täälläpäin järjestää niin Southampton kuin Weymouth, ja kumpaan tahansa saattoi kutsu käydä. Jokaiselta paikkakunnalta kuitenkin jobcenterit löytyvät, ja Bournemouthissakin niitä on useita. Paikallisessa jobcenterissä saa helposti käteensä lapun puhelinnumeroineen tukiasioissa, ja apua työnhaussa paikan päällä.

Jos joku brittisuomalainen tietää tästä enemmän, niin please – paljastakaa tietonne kommenteissa! Kiitos!

Maanantai: tyttöjen päivä

Rubyn opettajalla oli koulutuspäivä, mikä tarkoitti tälle pienelle koululaiselle vapaapäivää koulusta – mikä johti siihen, että saimme hänet extraherkkuna seuraksemme sunnuntaista maanantaihin, vaikka ei ollut virallisesti “meidän viikonloppu”. Koska Danilla oli luonnollisesti työpäivä maanantaina, oli maanantai meidän tyttöjen oma päivä. Minä, Ruby ja El.

Aamun otimme hyvin rennosti: Ruby innokkaasti ratkoi Sherlock Holmesina rikoksia videopelissä, kun oli ensin tottelevaisesti suorittanut aamurutiininsa aamupalasta hampaidenpesuun. Yhdessä hoitelimme hänen pikkusiskoaan, ja vailla kymmenen lähdimme liikenteeseen. Kävimme morjestamassa lasten isää hänen työpaikallaan, ja molemmat tytöt saivat ilahtunutta huomiota Danin työkavereilta. Miten lapsirakasta porukkaa he kaikki siellä ovatkaan!

Bussimatkan Boscombeen ja EL:n kiropraktikkoaikaa odotellessa Ruby luki minulle ääneen Harry Potteria. Muistan vielä niin tarkasti, kuinka hän takelteli sanoissaan ja kyseli minulta, kuinka pidemmät sanat lausuttiin vielä vuosi sitten – nyt hän luki sujuvasti, vain jonkun yksittäisen hassun sanan kanssa hän takelteli. Vuosi sitten luimme yhdessä “How to train your dragon” – kirjoja, kun nyt hän on siirtynyt itsenäisesti vaikeusasteikolla vaativimpiin kirjoihin. Hän itse ylpeänä selitti minulle, kuinka Harry Potterissa on enemmän sanoja per sivu luettavaksi, ja aina päivitti minut millä sivulla oli tässä yli 500 sivun kirjassa menossa lukuhetken päätyttyä. Olen kokenut tärkeäksi kertoa hänelle aina, kun olen hänestä ylpeä; ja niin kerroin hänelle maanantainkin aikana, kuinka upeaa hänen lukuharrastuksensa minusta on.

Tytön kehumisesta saan melkein poikkeuksetta palkaksi ujon hymyn ja punastumisen.

potter

Ehdottomasti parasta suhteessani Rubyyn onkin juuri se, etten ole hänen äitinsä. Olen hänen aikuinen ystävänsä. Hän selkeästi pitää minua suuressa arvossa, mutta hänellä ei vaikuta olevan minkäänlaisia suorituspaineita minun seurassani. Voimme yhdessä kikatella samoille jutuille, hassutella ja pohtia maailman saloja yhdessä. Ruby nauttii saadessaan selittää minulle lukemiensa kirjojen juonenkäänteitä tai tv-sarjojen tapahtumia. Silloin, kun Doctor Who oli minulle vielä tuntematon, otti Ruby kunnia-asiakseen esitellä minulle kaikki sarjan avaruusoliot. Hän kertoo minulle myös kaikista kouluasioista kuin esimerkiksi pojistakin (!), ja olemme ehtineet Rubyn aloitteesta aloittaa puhumisen niinkin tärkeästä aiheesta kuin muodonmuutoksesta naiseksi.

Maanantaina puhuimme uusperhekuvioista, sillä Ruby jostain syystä kertoi minulle kaikista kavereistaan, joiden (biologiset) vanhemmat ovat myös eronneet. Mihin minä:

“Eli sinulla on paljon kavereita, joiden vanhemmat ovat eronneet.”
“No, on paljon heitäkin, joiden vanhemmat ovat vielä yhdessä.”
“Mutta on siis heitäkin, jotka ovat onnekkaita, koska heillä on kaksi kotia.”
“Joo!”, innostuen, “niinkuin minulla! Minulla on KAKSI kotia!”

Kaikki riippuu lopulta asenteesta. Joskus yksi kokonainen koti ei ole se toimiva, vaan onnellisin ratkaisu on kaksi kotoa.

WP_20141020_11_42_52_Pro

Olimme saapuneet etuajassa kiropraktikolle, joten meillä oli hetki aikaa leikkiä. Pikkusisko pääsi leluluolaan, ja isomman kanssa yhdessä leikitimme El:ää.

WP_20141020_11_42_58_ProTuulen tuivertama tukka, jonka väristä huolimatta Ruby on joskus hyvinkin häiritsevästi minun näköiseni. Ei ihmekään, että tuntemattomat helposti olettavat minun olevan Rubynkin äiti!

WP_20141020_11_43_04_Pro
Tutkimme odotushuoneen lelulaatikon sisältöä, laittaen pikku-ukot nukkekotiin ja pohtien, mitkä lelun osat kuuluvat mihinkin leluun. Kun jotain El:lle mielenkiintoista löytyi, se hänelle käteen tutkittavaksi annettiin. Aivan niin kuin pieni rinkula, jonka sisällä oli helmiä, tai muovinen “avainketju”. Pehmolelut pääsivät ämpäriin!

WP_20141020_11_44_06_Pro
“Ja kaikilla oli niin mukavaa…”

WP_20141020_11_44_16_Pro
Kaikista meidän ojentamista leluista huolimatta El:n lemppari kuitenkin oli tämä päänsä yläpuolella oleva kello. Kello, joka häntä ei ennen olisi kiinnostanut ollenkaan, mutta nyt sen hennon pienen kilinän ansiosta se oli se kaikkein mielenkiintoisin ikinä!

WP_20141020_11_54_58_Pro
Rubyn kanssa rakentelimme myös torneja. Mietin tahallani ääneen, miten nämä palaset saataisiin parhaiten pysymään yhdessä, ja näin Ruby pääsi loistamaan sanomalla “hei näin tehdään”! Ihana oli seurata hänen tekemisen iloaan, eikä se haitannut ollenkaan että leikki itsessään oli hänen ikäänsä nähden lapsellinen. Tärkeää oli, että me kaikki olimme yhdessä lattialla ja yhdessä tekemässä.

rubynam
Kiropraktikon jälkeen oli Rubyn huomioimisen aika, ja kävimme Rubyn valitsemassa kahvilassa kaakaoilla. Kaakaolla, mihin saatiin vielä kivalta kahvilanpitäjältä kermat kaakaojauheineen! Vau, että oli hyvää – heti äitinsä nähdessään Rubyn oli ihan pakko raportoida tuosta nauttimastaan upeasta kaakaosta!

Kaiken kaikkiaan ihana päivä.
Olen niin onnekas, kun minulla on näin ihanat lapset.

Ihanista lapsista puheenollen – tässä teille videota eiliseltä aamulta El:stä! Meidän aamuhöpöttelyjä ja leikkejä.. Näette myös, kuinka hän reagoi ääniin!

Weymouth; Englannin rantalomakohde ja tärkeä satamakaupunki

Tietotasoni Weymouthista ei ole läheskään kattava. Hyvänä tekosyynä moiseen on se, etten siellä ole koskaan vielä käynyt – väliäkö sillä, että sinnehän hurauttaisi junalla tunnissa. Eikä tuo kartallakaan näytä olevan matka eikä mikään:

Screenshotti Bing Mapsista.

Screenshotti Bing Mapsista.

Täällä Brittimaalla olen matkustanut verrattavissa hyvin vähän. Olen käynyt “luokkamatkalla” Skotlannissa, missä tutustuimme Edinburghiin ja reissattiin Loch Nessin ympäristöön. Olen muutaman kerran käynyt Lontoossa, sekä tietysti Bournemouth, Poole ja Christchurch ovat tulleet tutuiksi. New Forestin aluetta olen pikaisesti tutkaillut ja Southamptonissa yliopisto ja sairaala sekä ihan se keskusta-alue on tullut Ikeoineen ja Westfield – shoppailukeskuksineen tutummiksi. Mutta siihen tämän maailmanmatkaajan tutkimusreissut Brittilandiassa ovat jääneetkin toistaiseksi.

Tänään lähdemme tyttären kanssa junalla Weymouthiin NINO-haastattelua varten – joten tuon tekosyyn varjolla aion nyt ihan tarkoituksella tutustua yhteen Englannin rantalomakohteisiin. Edes pintaraapaisun verran!

hectate

Juna Weymouthin rautatieasemalla. Kuvan (c) Hec Tate / Flicker

Wikipedia kertoo Weymouthin olevan 52 tuhannen asukkaan kokoinen pieni kaupunki Englannin etelärannikolla, minkä talous nojaa pääasiallisesti turismiin ja satamaan. Weymouthin lähellä on yksi World Heritage Siten suojelemista kohteista: jurakautinen rannikko aka “Jurassic Coast”. Satamakaupunki Weymouth perustettiin vuonna 1252 ja on siitä lähtien toiminut tärkeänä kauppasatamana. Onpa kyseisen sataman kautta muutakin Englantiin tullut kuin mausteita ja villaa sekä muuta kauppatavaraa, sillä mustan surman uskotaan löytäneen tiensä Englantiin nimenomaan tämän sataman kautta..

Wikipedian mukaan Weymouth on kuuluisa myös noitavainoistaan, joista pitäisi löytyä muistomerkkejä Weymouthin satamasta, Weymouthin Pavilionin läheltä sekä Sea Life Towerilta. Weymouthin nähtävyyksistä Wikipedia mainitsee vielä esplanadilta löytyvän kuningatar Victorian “Jubilee Clock”, joka pystytettiin vuonna 1887 kuningatar Victorian 50:n hallintovuoden kunniaksi.

Weymouthista tuli yksi ensimmäisistä Englannin moderneista turistikohteista, kun kuningas George III:n herttuaveli rakennutti sinne hulppean asuntorakennuksensa nimeltä Gloucester Lodge ja vietti siellä talviajan vuonna 1780. Kuningas teki Weymouthista kesälomakohteensa vuosina 1789-1805, ja hänen maalattu patsaansa seisoo tänäkin päivänä Weymouthin merenrannalla. Löytyypä tuolta paikallinen museokin, missä paikallista historiaa pääsee tutkimaan.

geograph

(c) Geograph

Poimintani muista nähtävyyksistä

  • Bennetts Water Gardens
  • Esplanadi
  • Jordan Hill Roman Temple
  • Sandworld – Weymouth Sand Sculpture Festival
  • Weymouthin ranta
  • Weymouth Sealife Adventure Park and Tower
  • geograph1

    Weymouth. Kuvan (c) Geograph

    Weymouthiin pääsee Lontoosta niin junalla kuin bussillakin; lentokenttää Weymouthissa ei ole. Lontoon Waterloo-asemalta junia lähtee Weymouthiin pari kertaa tunnissa (aikataulut ja lippujen hinnat täältä) ja Victorian bussiasemalta Weymouthiin käynnistyy bussit suuntaamaan usean kerran päivässä (aikataulut ja lippujen hinnat täältä). Jos satut hengailemaan Ranskassa ja visiitti Weymouthissa kiinnostaisi, Weymouthiin pääsee myös lautalla St Malosta.

    peterpearson

    Weymouth. Kuvan (c) Peter Pearson / Flicker

    Jos minulla ei olisi tätä blogia, en varmaan tällaista taustatyötä ennen reissua olisi tehnyt ollenkaan. Olisin tyypillisesti vain ostanut liput ja löytänyt itseni rautatieasemalta, minkä jälkeen olisin lähtenyt epämääräisesti haahuilemaan ympäri kaupunkia. Uskaliaasti, rohkeasti, mistään mitään tietämättä – olen kokenut, että noin en ole sokea niille pienille yksityiskohdille ja piilossa oleville mahdollisuuksille. Toisin kuin etsiessäni jotain tiettyä kohdetta, etsien maamerkkejä ja tuijottaen karttoja.

    Kerrankin on kuitenkin kiva tietää paikasta jo jotain etukäteen ja kehitellä mielessä suunnitelmaa, mitä ehtisin toivon mukaan sateettomana päivänä näkemään ennen ja jälkeen tuon pakollisen ja niin hartaasti odotetun haastattelun!

    richard fisher

    Weymouthin rantaa. Kuvan (c) Richard Fischer / Flicker

    Instagramiin (@meriannen) latailen tämän päivän aikana kuvia siitä, mitä ehdimme tyttären kanssa Weymouthista tutkimaan! Jos mielenkiinto heräsi, niin vilkuilkaas näitä kyseiseen kaupunkiin asennettuja webkameroita! Tiedä vaikka bongaat meidät!

    Lahja Lukijalta: Ihana Jonna piristi koko perhettä

    Hyvänä jatkumona eiliseen hehkutukseeni siitä, miten bloggaamisessa parasta ovat lukijat – niin tässä oiva esimerkki siitä, kuinka upeita ihmisiä sieltä näyttöpäätteiden toiselta puolen löytyykään!

    Pari viikkoa sitten postiluukustamme kolahti tulla paketti. Olin jo täysin unohtanut, että minulta ylipäätään oli osoitettamme kysytty, ja olin juuri tullut kotiin allapäin fysioterapeutilta. Tytön fysioterapia oli mennyt kyllä ihan nappiin, mutta ahdistuneen olon oli aiheuttanut NHS:n potilaskuljetus. Olimme nimittäin peukaloita pyöritelleet, leikkineet laululeikkejä, katselleet youtube-videoita ja höpötelleet kaksi ja puoli tuntia odotellessamme kyytiämme. Edellisellä kerralla olimme odottaneet tunnin ihan vain sen takia, että meitä hakeva auto oli jumissa ruuhkassa, mutta tällä kertaa meidät oli ihan vain unohdettu. Se, jos mikä, tuntui pahalta.

    Kun kotona istahdin sohvalle valittaen Danille julman pitkää odotustamme, Dan syöksähti hakemaan minulle kuuman kupposen kahvia ja palatessaan ojensi minulle myös paketin.

    “Tää oli tullut postissa.”
    “Ai, keneltä se on?”
    “Se on Suomesta, joten oletan että se on äitisi..”

    No, ei ollut tällä kertaa. Paketti oli nimittäin Jonnalta “Kaaosta ja Kukkamekkoja” – bloggaajalta!

    6tag_111014-142135

    Olin Jonnan blogissa osallistunut arvontaan, jossa olisi voinut voittaa lahjakortin erääseen suomalaiseen liikkeeseen. Arvontaan osallistuessani olin kertonut, että voiton sattuessa kohdalle käyttäisin rahat tällaiseen neulottuun pantaan toivoen, että se pitäisi nuo tytön implantit kivasti paikoillaan.

    No, en arvontaa voittanut, mutta ihanainen Jonna oli hankkinut minulle – tai tarkemmin sanottuna siis tytölle – juuri sellaisen ihanan pinkin pannan.

    “El:lle jotain pientä. Toivottavasti se sopii ja toimii niin kuin kuvittelit.”

    Vähän panta on vielä iso, mutta kotioloissa toimii tosi näppärästi! Tyttö tykkää, hän innostuu aina pannan nähdessään! Tiedä onko se sitten se pannan villainen pehmeys, väri tai joku ihan muu, mutta tuollaiset hymyt tytöltä saa kun pantaa hänelle vilauttaa!

    lahjajonnalta

    Oli paketissa jotain äidillekin.

    “Sinulle jotain pientä hemmotteluun & se yksi voide, jota jokainen äiti tarvitsee, vaikka mustat silmänaluset ovatkin muotia ;)”

    Kyllä juuri niinä aamuina, kun peilistä on tuijottanut silmät ristissä väsyneenä mököttävä mörkö, on nämä Jonnan sanat ilahduttaneet – ja silmänympärysvoide auttanut. Ainakin mieltä piristäen, ellei muuten!

    jonnaltakortti

    Noin sinä oletkin tehnyt!

    Keijukortti. Sain keijukortin! Ihana! Edelleen mietin tälle hyvää sijoituspaikkaa – haluaisin sen jonnekin, josta voisin nähdä sen aina kotona ollessani, sillä nuo sanat lämmittävät sydäntä ja oikeasti muistuttavat minua siitä, miten pitkälle tässä ollaan jo tarvottu. Mistä kaikesta ollaan jo selvitty, ja silti minulla on pää ylhäällä ja hymy huulilla. Kuinka osaan ja pystyn nauttimaan niistä pienistä onnistumisen hetkistä ja ohikiitävistä omista hetkistä..

    jonnasuklaa

    Word. Suklaa ei kysy. Ne suklaat, jotka Jonna pakettiin oli myös laittanut – no, niistä ei ollut enää seuraavan päivän jälkeen mitään todistusaineistoa. Osasin sentään jakaa melkein tasapuolisesti hei perheen kesken! Minä söin yhden, Dan söi yhden, ja koko perhe tyttöjen kera nautittiin se kolmas. Se sattui olemaan vielä tummaa suklaata, mihin Ruby:

    “Onko tää tummaa suklaata?”
    Minä ja Dan duona: “On.”
    “NAM! Tykkään tästä tummasta suklaasta!”

    Kiitos Jonna. Ei olisi voinut parempaan saumaan lahjasi meille saapua – se piristi ja ilahdutti jo saapuessaan, ja edelleen päivittäin nostattaa hymyn huulille. Kiitos. Olet upea!

    jonna

    Ja koska haluan antaa edes jotain takaisin Jonnalle, niin käykää vilkaisemassa hänen blogiaan! Lastenvaatteisiin hurahtanut Jonna kirjoittaa todella kauniisti arjestaan 2-vuotiaan äitinä ja asperger-miehen vaimona: mitä elämä on, kun miehen on täytynyt opetella yhtälö vaimon kyyneleet -> halaa ?

    Haastattelijana bloggaaja toinen

    Bloggaajien Blogiyhteistyö – fb-ryhmässä kehittelimme uuden yhteisen projektin, jossa haastattelemme toinen toisiamme. Minä haastattelin Arjen ihanuuksia – blogin Mariaa ja minua taas Kaze Maatuskamaassa – blogista.

    1. Kuinka paljon käytät aikaa bloggaamiseen?

    Kaiken kuluvan vapaa-aikani – kummasti tiskaaminenkin sujuu, kun mielessä samalla pyörii postausideoiden karuselli tai kirjoittelen mielessäni puhtaaksi jo postausta! Mitään tarkkaa tuntimäärää on vaikea sanoa, mutta kyllä tämä vakavasta harrastuksesta ajankäytöllisesti menee!

    2. Miten perheesi suhtautuu bloggaamisesi?

    Dan on hyvin kannustava näin niin kuin periaatteellisesti; useasti on jo ilmoittanut, kuinka ylpeä hän on minusta ja blogitaipaleestani. Kuitenkin häntä ärsyttää, jos inspiraation iskiessä on minulta jäänyt vaikka nimenomaisesti ne tiskit tiskaamatta… Tärkeintä olisikin löytää tasapaino kotihommien ja blogin välille.

    Suomiperheeltä olen kuullut vain positiivista palautetta blogista; uskoakseni heistä on ihanaa seurata kuulumisiamme bloginkin kautta, kun skypettämiseen on joskus vaikeaa löytää aikaa!

    perhe

    Perheen läheistä omaa aikaa. Ruby lukee, Dan kuunteluttaa tyttärellämme musiikkia ja minä.. Leikin puhelimella.

    3. Mikä bloggaamisessa on parasta?

    Kliseinen bloggaajan vastaus: blogin lukijat. Ihan ehdottomasti parasta ja samalla ehkä yllättävintäkin bloggaamisessa! Alkuaan jännitin julkista blogia aloitellessani sitä, minkälaisia kommentteja tulisin saamaan ja löytäisikö kukaan blogia ylipäätään.. Ikinä en osannut arvatakaan, kuinka tärkeitä blogini lukijoista minulle tulisi, kuinka ehtii tulla ikävä, jos jostakusta kommentoijasta ei hetkeen kuulu ja miten lukijat ovatkaan meitä niin monella tavalla auttaneet! Lähettämällä muun muassa lahjoja kuin tsemppaavia viestejä eri kanavien kautta.. Eläneet meidän mukana murheissa ja iloissa. Lukijoista on tullut minulle kuin ystäviä, vaikka suurinta osaa en tunnistaisi jos kadulla tulisi vastaan!

    4. Entä vaikeinta?

    Aikataulutus! Teoriassa helppoa, mutta käytännössä taas ei. Tottakai töitä tällaisessa luovan harrastuksen parissa haluaa tehdä silloin, kun inspiraatio iskee – ja se ei välttämättä sovi oikein yhteen sen kanssa, mitä muuta päivän aikana pitäisi tehdä. Erilaisten listojen tekeminen on auttanut, ja esim. yhtäkkisen kirjoitusblokin iskiessä on hyvä kipaista tekemään kotihommia.. eikä jäädä roikkumaan someen.

    5. Millaista on ollut muuttaa Englantiin?

    Tähän kämppään käyttämämme muuttolaatikko ja Ruby lounaansa kera -> todellinen "lunchbox"!

    Muuttolaatikko ja Ruby lounaansa kera -> todellinen “lunchbox”!

    Helppoa, kun tulin tänne vain vaihtarina, vaikeaa ja yhtä tunteiden sekamelskaa raskaana ollessa! Raskauden hormonihuuruissa huolimylly jauhoi ylikierroksilla ja samaan aikaan ei millään malttanut odottaa, että vihdoin pääsi Danin kanssa saman katon alle yhteistä tulevaisuuttamme rakentamaan. Kuitenkin yhtälailla oli kauhean vaikeaa ja haikeaa jättää oma perhe “taakseni”… Käytännön asioissa oli muutamia ongelmia, kuten muuttolaatikoiden roudaaminen Suomesta Englantiin kävikin yllättävän kalliiksi ja päädyinkin muuttamaan vain parin matkalaukun kanssa! Mutta tänne asettauduttuani, kaikista elämän vaikeuksista huolimatta.. On täällä eläminen ollut ihanaa.

    6. Saitko Englannissa helposti ystäviä?

    Vaihtarivuonna suoraan sanottuna en. En tavannut paljoa suomalaisia, ja brittiopiskelijat pysyivät tiukasti omissa piireissään. Lopulta pääsin hengaamaan muiden ulkomaalaisten opiskelijoiden kanssa, joiden kanssa aikaa vietettiin yliopiston ulkopuolellakin. Tämä oli yksi murheistani muuttaessani tänne takaisin, koska kyseiset opiskelijakaverini olivat kaikki muilla mailla vierahilla työssäoppimistaan suorittamassa.

    Mutta sitten tapasinkin suomikaverini Facebookin ihmeellisen maailman kautta, ja nyt en voisi kuvitellakaan elämääni ilman heitä!

    7. Jos teidän pitäisi muuttaa Englannista, mutta jonnekin muualle kuin Suomeen, mihin haluaisit muuttaa?

    Unelmissani pyörii Australia ja Uusi-Seelanti, mutta ovat nuo turhan kaukana isovanhempien kannalta.. Minkä vuoksi pysyisimme varmaan Euroopassa. Ehkä Irlantiin? Skotlantiin? NHS olisi silloin edelleen tukena, eikä kaikkea tarvitsisi aivan tyhjästä aloittaa!

    8. Mitä kaipaat eniten Suomesta?

    Äitiä, isiä, siskoja ja meikäläisen kavereita! Aurajuustoa, suomalaista hunajaa, ruisleipää ja kermajuustoa. Suomalaista keittiötä ja pakkasaamuja sekä kesäajan taikaa!

    9. Jos muuttaisitte pois, mitä jäisit kaipaamaan Englannista?

    Danin puolen sukua, ystäviäni täältä, kaikkia EL:n terveysalan ammattilaisia ja -tukihenkilöitä, NHS:n palveluja ja sitä, kuinka helppoa tuntemattomienkin ihmisten lähestyminen on..

    Kuva Jyväskylästä 2012 - Suomessa Englantia, tuli koti-ikävä kotimaan kamaralla! Ulkosuomalaisen ongelmia osa 85749403.

    Kuva Jyväskylästä 2012 – Suomessa Englantia, tuli koti-ikävä kotimaan kamaralla! Ulkosuomalaisen ongelmia osa 85749403.

    10. Missä/millaisena näet itsesi 15 vuoden kuluttua?

    Omakotitalossa isoa puutarhaa hoitamassa täällä Englannissa.. Tekemässä kotoa käsin kirjailijan ja freelancerin hommia, hoitaen tytärtäni tämän omaishoitajana hänen tullessa koulusta kotiin.. Kauhistelisin, miten aika on vierähtänyt ja El jo lähentelisi täysi-ikäistä sekä siskonsa olisi jo ylittänyt kahdenkympin rajapyykin. Uskon ja toivon, että pysyisin yhtä positiivisena, mutta herkkänä ihmisenä, joka on aina valmis auttamaan muita!

    Jos olet bloggaaja ja haluat liittyä yhteiseen projektityöpajaamme Facebookissa, älä epäröi laittaa liittymispyyntöä kera yksityisviestin admineille!

    Äiti jumppaa ensimmäisen kerran!

    Perjantaina se hetki tuli – se, mihin ahdistuksissani aiemmin viikolla olin keskittynyt. Sitä en tiennyt, mistä ahdistus tuli; mutta voin kuvitella sen johtuvan mieleni möröistä, jotka vaativat jonkinlaisen niskalenkkiotteen, taklauksen ja todisteiden analysoimisen. Mutta se lähti, kun päätin keskittyä toiveisiini ja varasin muutaman jumpan.

    Ensimmäinen niistä oli perjantaina.

    1jumppa

    Mietin sitä peiliä, joka jumppasalin seinällä olisi minua vastassa. Mietin niitä muita, jotka ehkä olivat siinä jumpassa käyneet jo niin monta kertaa. Miten paljon minä todennäköisesti sekoilisin askeleissani harjoituksen puutteesta, miten olisin kaikkien tiellä, miten .. turvonnut olemukseni hyllyisi jokaisella askeleella, ja se minua tuijottaisi peilistä takaisin. Ahdisti, koska en tiennyt tasan tarkkaan minne mennä – masentuneena rutiinit ovat helppoja, ja jo tuttuun paikkaan turvallisinta mennä. Uusi ja tuntematon pelottaa, pelkää kai mokaavansa tai jotenkin sähläävänsä. Eksyvänsä ja olevansa siten myöhässä. Olevansa silmätikku, se joka juoksee häntä koipien välissä takariviin piiloon, kun muut ovat jo aloittaneet.

    Lähdin jumppaan reippaasti ennen kuin alun perin ajattelin että pitäisi, ihan vain siksi että löytäisin paikan varmasti ajoissa. Mutta unohdin ottaa huomioon työmatkaliikenteestä johtuvan ruuhkan, joten aikaa jäi juuri ja juuri tarpeeksi ylipäätään paikalle ajoissa pääsemiseen. Päädyinkin siis juoksemaan kuntokeskuksen parkkipaikan lävitse ja haukkomaan henkeä vastaanottotiskillä myöntäen, ettei minulla ollut hajuakaan minne mennä ja se varaamani jumppa alkaisi kahden minuutin päästä. Minulle annettiin käteen pieni lappu, joka pitäisi ojentaa jumpan vetäjälle ja hätäinen ohje, että seinustalta löytyisi jäsenkortillani toimiva lokerikko. Kengät, villatakki, reppu sinne ja sitten jumppaan vastaanottovirkailijan osoittamaan suuntaan.

    Studio 1?
    Studio 2?

    Ei perunankuorimaveitsi.
    Entten tentten..Teelika..

    “Onko tää LBT?”
    “Joo! Mukaan vain!”

    Juoksin takariviin. Sali oli ihan täynnä naisia, joiden sekaan oli eksynyt yksi mies. Punatiiliseinien vierustoilta majaili käsipainoja, jumppamattoja ja vesipulloja. En ollut varma, olisiko minun pitänyt hakea omani jostain, mutta aikaa ei moiseen jäänyt. Heti, kun oman vesipulloni lattialle laskin, hihkaisi energinen jumpanvetäjä koko poppoon tekemään askelia. Siitä se lähti – kohta sivuaskelia, ihmepiruetteja, potkuja ja kyykkyjä. En meinannut mitenkään pysyä mukana, häiritsi kamalasti kun ohjaaja hihkui käskyjä aina vain neuvoen “tänne”, eikä että joko oikealle tai vasemmalle. Hävetti, koska kompuroin. Hävetti, koska tuntui että olin takarivissäkin muiden tiellä. Jos satuin näkemään kuvajaiseni itsestäni peilistä, se oli juuri sellainen mörkö kuin kuvittelinkin. Oudon muotoinen, hassunvärinen, joka koko ajan teki kaiken eri tahdissa kuin muut.

    Sitten huomasin, että sykkeeni oli alkanut nousemaan. Hiki virtasi. Keskityin hengitykseeni saadakseni sen pysymään tasaisena. Fitness Führerin sanat muistuivat mieleeni:

    “Ei sitä liikuntaa ole pakko harrastaa. Jos sinä haluat liikkua, liiku.”

    ja

    “–etsi se merkitys mitä liikunta elämääsi antaa.”

    (lainaukset tästä upeasta postauksesta).

    Minä liikun. Se on tärkeintä. Ihan sama, vaikka vasemmalla aloitankin vaikka toiset aloittivat oikealla. Aivan se ja sama, että muut potkaisevat korkeammalle kuin minä, ja hyppäävät askelien välissä kun minä en jaksa. Mutta hiki virtaa. Tunnen lihakseni tekevät töitä: niitä polttelee. Eikä minun tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestäni – Dan jäi huolehtimaan tyttärestämme, ja tämä aika on minun aikaani. Ei sillä ole väliä, miltä näytän (juuri nyt koko pääni on kuin tomaatti ja muu vartalo kiiltelee hiestä, mutta väriltään on normaali) ja miten teen asiat. Tärkeintä, että teen! Senhän takia minä olin täällä?

    Alkoi hymyilyttämään.
    Hihitytti, kun tein virheaskeleen.
    Teki mieli nauraa, kun tunsin hikipisaran valuvan kaulalla.

    Kun liikkumisen rytmiin pääsin, kirjailijan mieleni lähti kierrokselle. Aloin näkemään muissa jumppaajissa hahmoja, ja mieleni arvuutteli heidän syitään liikkumiseen. Keskellä jumppaava lihaksikas nainen vaikutti ammattiurheilijalta, joka oli tullut tekemään erilaista treeniä – hänen liikkeensä olivat vaivattomia, mutta hengitys yhtälailla raskaampaa. Aivan niin kuin muidenkin. Vieressäni hyppivä tatuoitu nainen nauroi juuri vierustoverilleen, kuinka hän ei vaan pysy ohjaajan perässä. Se joukkoon eksynyt mies vaikutti juuri niin eksyneeltä, kuin aerobicissa hyppivä mies vaan voi olla. Eturivissä siro tyttö tuijotti peilikuvaansa poissaolevan ja huolestuneen näköisenä, aivan kuin olisi pelännyt meikkinsä (!) leviävän. Oliko hän täällä, koska “kaikki muutkin”? “Koska pitää?” Ryppyinen vanhempi rouva asteli päättäväisesti ohjaajan mukana – ottaen oman paikkansa rutiininomaisesti. Hänen ohuilla suupielillään oli havaittavissa pieni vieno hymy. Hänestä tuli esikuvani. Pari pyöreähköä tyttöä eturivissä puskivat mennä selkeästi painonpudotus mielessä, irvistys naamoillaan tuijottaen peilikuvaansa. Teki mieli juosta heidän viereen sanomaan, kuinka hyvin he tekevät, ja että eikö tämä itse aktiivinen liikkuminen olekin kivaa!

    Sitten kaikki hakivat käsipainot.
    Hups.
    No ihan sama. Minä vedän saman ilman. Tärkeintä, että liikun?

    Kyykkyjä, askelkyykkyjä, kyykystä käsiä vuorotellen ylös. Tunsin, kuinka jumissa olevat hartiani raksuivat jokaisen liikkeen aikana. Olo oli vähän hassu, kun ohjaaja kannusti “vielä jaksaa, jaksaa, vielä pari” ja muut ähisivät painojensa kanssa samalla, kun minä nostelin tyhjiä käsiäni ilmaan. Mutta teinkin liikkeistä itselleni venytyksiä, ja vain nautin siitä verenvirtauksen tuomasta lämmöntunteesta hartiaseudun lihaksissani.

    Kaikkein parasta oli vatsalihasten tekeminen. Ei, ei! Ehkä sittenkin venyttely. Sen aikana tajusin, kuinka vieläkin olin hyvinkin vetreä ja notkea. Eikä pyöristynyt olemukseni ollut sitä muuttanut mihinkään!

    Jumppasalista lähdin hymy huulilla tietäen, että huomenna jalkoja kolottaisi. Tyytyväisesti suuntasin kohti uima-allasosastoa, ja vaihdoin uikkareihin. Koko ajan oli sellainen olo, että jotain oli jäänyt, jotain tein väärin tai jokin ihan muu oli hupsusti.
    Kunnes tajusin.
    Minulla ei ollut Rubya huollettavana. Ei tarvinnut ohjeistaa mitään, tai näyttää kuinka viikata vaatteet kaappiin. Ei ollut tarvetta osoittaa, että tuossa on sinun shamppoot, ja kysyä, että halusitko sittenkin oman kaapin vai laitetaanko kaikki samaan? Oli vain minä.

    Uin perhosta altaan päästä päähän. Yhä uudestaan ja uudestaan. Vielä kerran. Oi, vieläkin pystyn! Vitsit. Voi kilin karvakuono ja perjantain pellet baariloissa, vitsit miten hyvältä tuntuu!
    Venyttelin lihakset raukeiksi lämpimässä lastenaltaassa, peseydyin vadelman tuoksuisilla pesuaineillani ja kuivasin hiukset hiustenkuivaajalla.

    Ulkona oli jo pimeää,
    ja kotona Dan nukuttamassa pienintä.

    Tänään lihaksia kolottaa,
    ja odotan jo innolla huomista joogatuntia!

    Elämä on ihanaa… kun sen oikein ymmärtää!

    Keskiviikko – uuden elämämme alku.

    pohtija

    Jo herätessä olin onnellinen. Väsynyt, koska yön aikana olin herännyt hoitamaan unestaan havahtunutta tyttöä, mutta silti innostunut. Kerrankin päivän ajaksi oli luvassa kivaa tekemistä, jolla ei ollut mitään tekemistä millään sairaalakäynnillä tai muutenkaan mitenkään liittynyt terveydenhuoltoon. Oli vain minä ja tyttäreni sekä kaikki mahdollisuudet tehdä juuri sitä, mitä sinä päivänä haluaisimme.

    Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla ei ollut mitään ongelmia henkisesti puuhastella aamuhommia ja valmistella lähtöä. Tyttö oli itse vähän eri mieltä, ottaen aamutorkut normaalia aikaisemmin – mikä viivästytti meidän lähtöä, mutta antoi minulle extra-aikaa haaveilla kaikesta tulevasta.

    simmukka

    Charminsterissä bussiin nousi nuori nainen ostoskassien kanssa, ja heti istumaan päästyään hän vilkaisi tytön Ottoa ja hihkaisi:

    “Mun kaverin pojalla on samanlainen! Saanko mie kysyä, mistä sie löysit tuohon sateensuojan siihen?”
    “Oh, itseasiassa tuo on meidän vanhojen vaunujen sadesuoja – se on jännä, kun ei pyörätuolipalvelusta järjestetä edes sadesuojaa näille.”
    “On joo! Mun kaveri on käyttänyt meidän vanhan vaunun sadesuojaa, se toimii ihan OK muuten mutta poika tuppaa potkimaan sen pois..”

    Juttu pian siirtyi normaaleihin äitien välisiin puheenaiheisiin ostoksilla käynnistä pienten kanssa, nukuttamiseen ja siihen, mikä ilo onkaan olla äiti.

    Äitiryhmässä meidät tervehdittiin oikein lämpimästi mukaan takaisin; kaikki kävivät vuorotellen päivittelemässä kovasti kasvanutta tyttöämme ja ihastelemassa hänen reaktioitaan heidän ääniinsä – mutta ihan kaikkein paras oli tuo pikkuinen tyttö, jonka kanssa leikin viimeksi heinäkuussa äitiryhmässä . Silloin hän kovasti harjoitteli konttaamista, nyt tämä kävellä tepsutteli vakaasti minun luokse ja antoi ison halin! Sitten hän pyörähti ympäri ketterästi ja peppunsa asetti meikäläisen reiden päälle. Mikäs siinä oli pitää kahta vauvelia sylissä, omaani ja tätä ihanan reipasta pikkutyttöä! Olin niin liikuttunut muuten ujon oloisen tytön rohkeudesta; meikätytössä sitä on vain jotakin, mistä lapset tykkää.
    Olkoonkin se vaikka tämä meikäläisen hassu naama. En valita!

    Äitiryhmän jälkeen hipsimme tien ylitse yhdelle niistä neljästä kuntokeskuksesta, jonne meillä on nyt jäsenyys. Mahtikorttiani vetäisin kortinlukulaitteesta lävitse ja ovet aukenivat kosteaan paratiisiimme.. Nopean vaatteiden vaihdon jälkeen olimmekin jo altaassa! Siellä, minne olin toivonut niin pitkään pääseväni tytön kanssa. En voinut lakata hymyilemästä, mutta ei niin voinut tyttökään! Voi sitä hekottelua, riemunkiljaisuja ja kikattelua..! Teimme yhdessä hydroterapiassa oppimiamme liikkeitä, mm. tyttö selällään ja “merilevänä” liukuminen, joka rentouttaa tytön jalkoja, sekä istumisharjotuksia, jossa hän sai keskittyä leikkimään vesileikkejä kätösillään. Keräsimme virnuilevaa yleisöä, ja altaasta 15 minuutin pulikoinnin jälkeen saimme monet “OI miten ihana tyttö” – hihkaisut peräämme. Oletan, että kyse ei ollut minusta!

    Olimme vaatteita vaihtaessa jutelleet mukavan naisen kanssa, joka suorastaan rakastui tyttäreeni – ja kun uintiosastolta poistuimme kahvilaan, siellä tämä rouva oli ja huitoi meille innokkaasti kahvilanpöydästä.

    “Hei tässä on se cp-vammainen tyttö, josta kerroin!” hän hihkaisi kavereilleen, joista yksi istui myös pyörätuolissa.
    “Oi miten kaunis hän on!”
    “Kiitos,” minua hymyilytti.

    Kerrottuani kuinka mahtavasti uintisessio oli mennyt, meiltä jo heti seuraavaksi tivattiinkin milloin tulemme uudestaan.
    “Me käymme täällä aina keskiviikkoisin,” he kertoivat, ja minä paljastin oman suunnitelmani:
    “Niin on meidänkin tarkoitus käydä! Meillä on aamusta täällä Kinsonissa äitiryhmä, minkä jälkeen ajattelin tuoda tyttöä aina tänne uimaan.”
    “Ihanaa! Näemme siis keskiviikkoisin!”
    “Näin teemme!”

    Pupu, toisen Danin työkaverin kädentaitojen näyte!

    Pupu, toisen Danin työkaverin kädentaitojen näyte!

    Kotona ehdin nopeasti siivota, kun sitten tulikin Dan jo työkavereidensa kera kotiin. Se upea nainen, joka on ollut järjestämässä “Casual Friday”‘ta ja yllätyksenä meille suunnitellut avaavansa EL:n hyväksi hyväntekeväisyystilin pankkiin, tuli yhdessä yhteisen työkaverinsa muusikkomiehen kanssa käymään. Juttelimme tovin Lycra-puvun eduista ja miksi se olisi niin hyödyllinen tytölle, kuin ihan kertasimme kuulumisia ja ryystimme teetä/kahvia. Sitten sai tämä muusikkomies leukani loksahtamaan sanomalla:
    “Minähän voisin järjestää El:n hyväksi hyväntekeväisyyskonsertin!”
    “Ihan tosi?”
    Dan heitti vain läppää, ja keskustelu siitä ohjautui sitten muualle – mutta myöhemmin Dan sanoi, että mitä todennäköisemmin tämä herra oli oikeasti tarkoittanut sanomisiaan.

    Edellisen postauksen kommenteissakin te olette yllättäneet minut positiivisesti kertomalla, kuinka mielellänne lahjoittaisitte lantin tai pari tytön Lycra-pukua varten.. Tätä varten tulen tekemään vielä selvitystyötä (ja kiitos jo tessalle kaikesta avusta!) – mutta jo pelkästään ajatus lämmittää minun sydäntäni niin paljon. Te olette vain niin uskomattoman ihania
    – ja kiitos siitä!

    Kun elämämme lehti kääntyi!

    14296756774_39e41648bd_o

    Tiedätkö sen tunteen, kun olet sateen pieskomana tarponut eteenpäin pitkään; kun joka paikkaa kolottaa, on kylmä ja sukatkin ovat märkänä? Kuitenkin yhtäkkiä synkkien pilvien keskelle repeää riittävän suuri rako, mistä auringon säde ilmestyy lämmittämään kasvojasi… Nostaessasi katseesi siitä nauttiaksesi huomaatkin sateenkaaren! Siinä hetkessä kaikki kolotukset unohtuvat, ja tuota auringon suomaa värien leikkiä vain tuijottaa haltioituneena kuin pikkulapsi…

    Perjantaista lähtien olen nauttinut tuosta näystä ja seurannut, kuinka sade vähitellen hellittää. Yhtäkkiä vain kaikki palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Klik, klik, kliketi klik.

    fbpaivitys

    • Maanantaina meidän tilillä odotti yllätys – mistä hihkuinkin blogin Facebook-sivulla kuvan mukaisesti! Verohelpotukset olivat pamahtaneet tulla takautuvasti – ja nyt viikottain pitäisi pieni summa ilmestyä tilillemme helpottamaan arkeamme. Miten helpottava tunne onkaan, kun raha ei enää aiheuta huolta!

      • Arvatkaa, mitä Dan osti ensimmäisenä?
        Kolmet parit kenkiä. Raukka on kävellyt kuukausia yksillä ainokaisilla kengillä, ja nyt hän löysi £70:llä kolmet parit.
      • Arvatkaa, mitä minä ostin ensimmäisenä?
        Kuntokeskukselle vuoden jäsenyyden.
      • comiccty

    • Perjantain puhelinsoitto lähetteestäni NI-numeroa varten tuotti tulosta jo tiistaina, sillä postiluukusta tipahti tulla haastattelukutsu ensi viikon tiistaille Weymouthiin! VAU!
    • Perjantaina Dan paljasti minulle työkaverinsa järjestämän yllätyksen meidän perheelle. Fysioterapeutti oli aiemmin viikolla maininnut, että tyttäremme saattaisi hyötyä “Lycra”-puvusta, lempinimeltään “toinen iho”. Hintaa moisella olisi kuulemma £1000 tienoilla, joten NHS ei sitä pysty meille tarjoamaan. Danin työkaveri pisti välittömästi kampanjan pystyyn, ja perjantaina oli myynyt leipomaansa täytekakkua työpaikalla punnan viipale. Ensimmäisen päivän tuotto: £15. Hän sanoi avaavansa pankkiin hyväntekeväisyystilin, ja nyt Danin työpaikka on jo lanseerannut “Casual Friday” – teemapäivän joka toiselle perjantaille. Tuolloin he ilmestyvät töihin kotoisissa vaatteissa ja lahjoittavat rahaa valitsemalleen hyväntekeväisyysjärjestölle. Ja arvaatteko jo, mikä on ensimmäinen heidän valitsemansa hyväntekeväisyyskohde?
      Meidän tyttäremme Lycra-puku.

    Arvatkaa, mitä me tänään tehdään?
    Mennään pitkästä aikaa sinne äitiryhmään. Ja sen jälkeen minä ja EL mennään uimaan!

    Elämä on ihanaa…

    Kumma juttu, minua ei ole ahdistanut maanantaista lähtien enää ollenkaan!

    Toivottavasti teidänkin arkeenne paistaa aurinko nyt, niin kuin meille!

    8 koukuttavaa TV-sarjaa (sinua on varoitettu!)

    meriannensuosittelee

    Meidän yksi päivän kohokohdista on, kun pienokaisten mentyä nukkumaan laitamme uuden jakson pyörimään jostain seuraamastamme tv-sarjasta. Se on sitä meidän yhteistä aikaa, jolloin spekuloimme mitä jaksossa tulee tapahtumaan ja arvioimme ohjelman jälkeen kyseisen jakson miellyttävyyden. Joskus Dan yllättää minut sanomalla ensin, ettei mistään meidän seuraamasta sarjasta ole tullut uutta jaksoa – ja laittaakin sitten pyörimään sellaisen sarjan uuden jakson, joka on juuri tullut tauolta tai aloittanut uuden kauden. Ne on niitä hetkiä, jolloin Dan tietää saavansa syöksyhalin meikäläiseltä ja innostunutta hihkumista; eihän nyt laimeampaa innostumisen osoitusta vaan sallita?

    Mutta minkälaisia sarjoja sitten katsomme, mistä me molemmat tykkäämme? Kun kovinkaan usean miehen kanssa ei voi Sex and the Citya tuijotella, ja Dan on ehkä siitä harvinainen mies, että hän innostui katsomaan kanssani How I Met Your Mother’ia.

    Mitkä TV-sarjat tarjoavat siis kummallekin jotakin?

    (Tätä kirjoittaessani rasitin hakukoneita yrittämällä löytää näiden ohjelma-aikatauluja Suomesta – ja melkein mikään näistä ei vielä ollut listoilla! Joten hei TV-kanavien sarjojen ostamisesta vastuussa olevat, vilkaiskaas tekin tämä lista ja ostakaa näitä kanavallenne ennen kuin kilpailijanne ehtii ensin!)

    1. The Blacklist

    10548056_538238202970708_3635150333919084919_o

    The Blacklististä minulla ei ollut suuria odotuksia – joku uusi FBI:n rikosdraamasarja, eikö nämä ole jo nähty?

    No, ei näköjään. Raymond “Red” Reddington (kuvassa, näyttelijä: James Spader) on rikolliseksi muuttunut entinen hallituksen agentti, joka sarjan alussa antautuu vapaaehtoisesti FBI:lle. Hän tekee FBI:lle niin hyvän yhteistyötarjouksen, josta he eivät voi kieltäytyä – hän tarjoutuu antamaan rikosmaailmasta keränneet tietonsa FBI:n käyttöön niin, että he saisivat kiinni ne suuret kansainväliset rikolliset, jotka ovat olleet melkein mahdottomia FBI:lle napata. Hänellä on kuitenkin yksi ehto; hän suostuu tekemään yhteistyötä vain juuri valmistuneen FBI-agentin Elizabeth Keenin (Megan Boone) kanssa. Reddington ei paljasta miksi tällainen järjestely, kertoen vain Keenin olevan “erityinen”..

    Mielenkiintoisen sarjasta tekee hahmojen henkilökohtaiset suhteet sekä tietysti se jatkuvaa kitkaa tuottava fakta, että Reddington on itse rikollinen. Pelaako FBI hänen pussiinsa poistaessaan rikoskentältä Reddingtonin kilpailijoita, vai toimiiko Reddington oikeasti vain hyvä mielessään?

    Eritoten James Spaderin roolisuositus Reddingtonina on saanut hyvää huomiota. Hän oli ehdolla “Paras näyttelijä – tv-sarja” Golden Globe Awardseissa.

    2. Burn Notice

    burnbabyburn

    Tämä tv-sarja tuotti 7 kutkuttavaa kautta, ja vaikka päätösjakso olikin langat yhteen sitonut upea kokonaisuus, niin minua silti harmittaa että sarjaa ei enää tehdä. Minulla on ikävä näitä sarjan hahmoja!

    ” My name is Michael Westen. I used to be a spy. Until…”

    “We got a burn notice on you. You’re blacklisted.”

    “When you’re burned, you’ve got nothing: no cash, no credit, no job history.
    You’re stuck in whatever city they decide to dump you in.”

    Koko sarjan ydinjuonena on Michaelin yritys selvittää, kuka hänet “poltti” epäluotettavaksi eli erotti toimestaan. Sarjan aivan alussa Westen löytää itsensä kotikaupungistaan Miamista entisen tyttöystävänsä Fionan vierestä, ja kaikki hänen vakoojakontaktinsa ovat hänet hylänneet. Michaelin suuren työpanoksen jälkeen hän saa selville, että joku “vaikutusvaltainen” haluaa hänen pysyvän Miamissa – jos hän lähtee kaupungista, hänet tullaan etsimään ja pidättämään.

    Michaelilla on suorastaan pakkomielle saada tietoonsa hänen vakoojauransa päättänyt henkilö ja hänen syynsä tekoonsa, minkä vuoksi Westen vastahakoisesti aloittaa työskentelemään luvattomana yksityisetsivänä ja ongelmanratkaisijana tavallisille kansalaisille rahoittaakseen oman henkilökohtaisen tutkimuksensa. Avukseen Westen saa vanhan ystävänsä Sam Axen, ja no, entinen tyttöystävä kutsuu itse itsensä yhdeksi tiimin jäseneksi.

    Tästä sarjasta koukuttavan tekee näiden kolmen – Michaelin, Fionan ja Samin – keskinäinen kemia. He kaikki ovat eri tavoilla hyvin vahvoja persoonia, jotka räiskyvät, naurattavat ja saavat aikaan hersyvää tilannekomiikkaa! Puhumattakaan, kun sekaan heitetään vielä Michaelin äiti Madeline.. Joka ei edes tiennyt poikansa olleen vakooja. Madeline nopeasti sulatti sydämeni persoonallaan!

    Oikeutetusti tämä TV-sarja on voittanut useita palkintoja, niin soundtrackinsa ansiosta kuin juonenkäänteidensä kautta. Sarja on ollut ehdolla Writers Guild of America, USA awardseissa vuonna 2009, ensimmäisen Emmynsä sarja sai kategoriassa “Outstanding Supporting Actress in a Drama” – oi, kyllä, Michaelin äiti Madeline eli Sharon Gless sen pystin sai. People’s Choice Awardseissa Burn Notice oli myös ehdolla kategoriassa “Favorite TV Obsession”.

    Minulla on siis lupa edelleen olla ihan koukussa. Hyvä sarja. Niin hyvä..

    3. Da Vinci´s Demons

    Wallpaper_DaVincisDemons_S01a

    Screencaps-da-vincis-demons-34231175-500-423 Kukapa ei Leonardo Da Vincistä olisi kuullut.. Kyllä, tässä historiallisessa fantasiasarjassa vilahtavat niin Mona Lisa kuin monet hänen keksintönsä sekä Da Vincin lisäksi muita historiallisia hahmoja Medici-perheestä lähtien.. Ja Machiavelli myös! Sarjan juonesta tekee kiehtovan tarinan kuvitteellisen juonen sotkeutuessa historiallisiin faktoihin, sekä tietysti Da Vincin mielenkiintoinen persoona! Sarjaa seuratessa heräsinkin pohtimaan, oliko Da Vincilla lievä autismi – mikä ainakin tässä TV-sarjassa selittäisi hänen omanlaatuisen mielensä toiminnan. Vaikka tarina sijoittuukin renessanssin aikaiseen Florenceen, on vaikea uskoa kuvausten tapahtuneen kuitenkin täällä Brittilandian maankamaralla Walesissa. Niin, ja se juoni? Da Vinci sotkeutuu Florencen räiskyvään politiikkaan ja yrittääpä hän selvittää mysteerisen “Mithrasin pojat” – kultin tärkeän kirjan “Book of Leaves” olinpaikan, minkä metsästysreissuun sotkeutuu myös Da Vincin salaperäinen äiti…

    Suomessa tätä sarjaa on näyttänyt ainakin FOX. Kaksi kautta tullut jo, ja janoan jo kolmannen perään!

    4. Extant

    Extant-poster

    ” I went to space on a 13-month solo mission. I didn’t come home alone.

    My husband created a life-like android called a “Humanich”. His name is Ethan: he’s the prototype.

    This is a story about Earth, a story about family,

    a story about surviving.

    Extant-FT-779x400

    Minun täytyy saada se heti sanottua – Halle Berry muistuttaa tässä kovasti omaa äitiäni. En tiedä, onko se nuo ruskeat silmät, lyhyet tummat hiukset .. vai jotain muuta. Mutta aina Extantia katsellessa minusta tuntuu, kuin katselisin ruudulta äitiäni! (Terkkuja!)

    Tämä TV-sarja oli minulle yllättävä positiivinen löytö, sillä Danin esitellessä sarjaa minulle olin hyvinkin skeptinen. Mitä, siis Halle Berryn hahmo viettää 13 kuukautta avaruudessa soolotehtävässä ja tulee kotiin raskaana? Selkeästi jotain ylimelodraamattista draamaa, ei kiitos.
    No okei, tsekataan se ensin.

    .. Täällä on ihan lokoisat oltavat, täällä Extantin koukussa. Tervetuloa seuraan kuulkaas! Ei nimittäin ollutkaan sellaista tv-saippuaoopperavaahtoa tämä – ei edes ylidramaattiseksi mennyt silloinkaan, kun Berryn hahmo kertoi raskaudesta aviomiehelleen. Eikä juoni tietysti jää pelkästään tähän raskauteen, vaan Berryn hahmon Mollyn etsiessä vastauksia alkaakin hänen työpaikkansa kautta tapahtua…

    5. Forever

    19565

    Henry Morgan on oikeuslääkäri, jolla on pakkomielle kuolemaan. Nimittäin jotain tapahtui 200 vuotta sitten, eikä hän voi kuolla. Jokaisen kerran, kun hänen kaiken järjen mukaan olisi pitänyt menehtyä, hän löytää itsensä läheisestä vesistöstä alasti. Ja elossa. Tämän lisäksi hän ei myöskään vanhene, ja pitkäikäisyytensä ansiosta Henryllä on laaja tieto – ja taitotaso sekä Sherlock Holmes-tyyppinen huomiointikyky. NYPD:n etsivä nappaa Morganin mukaansa ratkaistaakseen kinkkisiä rikoksia, ja sarjasta vielä mielenkiintoisemman tekee takaumat Morganin menneisyydestä – kun hänet hirtettiin vääräuskoisuudesta, oli naimisissa, taisteli maailmansodissa.. Vain yksi tietää Morganin salaisuudesta: Abe, jonka Morgan löysi vauvana keskitysleiriltä toisessa maailmansodassa. Morganin perässä on kuitenkin murhaaja, joka väittää eläneensä saman “kirouksen” vallassa 2000 vuotta.

    Pari jaksoa takana, ja vaikka Henry Morgan muistuttaa välillä ihan liikaa Sherlock Holmesia – niin silti tämän kuolemattomuuden kanssa leikkiminen tuo todella hauskan twistin sarjaan!

    6. Gotham

    Gotham-TV-Show-Fox-Logo
    Na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, Batman!

    Paitsi että Bruce Wayne on tässä sarjassa vain sivuosassa. Ei siis Batman-elokuvia mahdutettuna TV-jakson mittaiseksi, vaan Gotham kertoo ajasta ennen Batmania. Päähenkilö onkin etsivä James Gordon, joka saapui Gothamiin selvittämään, kuka murhasi Thomas ja Martha Waynen. Gordon tapaa Brucen tutkimustensa aikana ja heistä tulee ystävät, mikä tulee vaikuttamaan Brucen tulevaisuudensuunnitelmiin.. Gothamissa kiehtovaa onkin tuttujen hahmojen tunnistaminen, tarinayhteyksien löytäminen ja esimerkiksi Brucen hahmon kehittyminen pienestä pojasta Batmaniksi. Olemme tätä nyt muutaman jakson verran katsoneet ja todellakin hyvä on ollut – vaikea tietysti sanoa kuinka pitkäikäinen tämä sarja tulee olemaan, mutta tähän mennessä…

    Na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, Batman!

    Gotham tv series heroes villains line up

    7. Scorpion

    scorpion-embed

    Walter O’Brien ei ole kuin kuka tahansa katujen tallaaja, sillä hänen ÄÖ:nsa on 197. Hän ja muut älykkäät tiiminsä jäsenet eivät voi toimia yhteiskunnassa “normaalisti”, mutta he pääsevätkin agentti Cabe Gallon kautta tekemään töitä hallitukselle monimutkaisia uhkia ratkaisemaan ja ehkäisemään. Walterin ollessa teini hän hakkeroitui NASA:n tietokantaaan – ja näin Gallo ja Walter aikanaan tapasivat.

    Tämä O’Brienista ja muista koostuva tiimi nimetään Skorpioniksi. Koska älyköt eivät ymmärrä ihmisten epäloogista käytöstä, joukkoon liittyy myös entinen tarjoilija Page. Pagen tehtävänä on yksinkertaisesti toimia kääntäjänä nerojen ja maailman välillä, minkä vastapalvelukseksi Walter ja muut auttavat häntä ymmärtämään älykköpoikaansa Ralphia.

    Monessakin mielessä tämä on hyvin hauska TV-sarja, jonka parissa viihtyy – vaikka ei marginaaliryhmistä olisikaan itsessään niin kiinnostunut. Minä tätä sarjaa seuraan sillä silmällä, että kuinka näiden poikien “vammaisuus” tuodaan sarjassa esille – ovathan he sosiaalisesti vammaisia ollessaan kykenemättömiä ymmärtämään normaalia kanssakäymistä ja ihmisten epäloogisuutta tunteineen. He voivat kyllä ennustaa ihmisten käyttäytymistä – mutta eivät välttämättä ymmärrä käytökseen liittyviä tunnekytköksiä. Erittäin mielenkiintoinen TV-show siis katseltavaksi!

    8. White Collar

    tv_white_collar-wallpaper
    Neal_Caffrey_White_Collar

    Ystäväni, tässä teille Neal Caffrey. Ammattihuijari, taiteen väärentäjä, varas ja korviaan myöten rakastunut tyttöystäväänsä Kateen. FBI nappaa hänet kiinni 4 vuoden jahtaamisen jälkeen, mutta Neal onnistuu karkaamaan putkasta juostakseen Katen perään. FBI-agentti Peter Burke, joka alun perin sai Nealin kiinni, palauttaa hänet nytkin takaisin vankilaan. Tällöin Nealilla on kuitenkin ehdotus – entä jos hän suorittaisi vankilatuomionsa töitä tehden FBI:lle? Näin Neal sai nilkkaansa vankilanrinkulan paikantimineen ja hälyttimineen, ja hän auttaa FBI:ta nappaamaan muita itsensä kaltaisia rikollisia.

    Samalla Nealin tyttöystävän mysteeri on ratkaisematta ja moni muu Nealin henkilötarinaan liittyvä selvittämättä.. Sarjassa tutustutaan myös Mozziin, Nealin luottoystävään – ja pääsemme syvemmälle myös Peter Burken elämään. Sarja onkin nimenomaisesti hyvä vahvojen henkilötarinoidensa ja hahmojen kemioiden takia.. Kaiken kaikkiaan hyvin koukuttava, ja molemmille sukupuolille kaunista katseltavaa sarjassa riittää. Luottakaa sanaani ja katsokaa ensimmäinen jakso. Mitä todennäköisemmin ette tule pettymään.

    Sarjojen kuvat ovat kyseisten sarjojen tuottajien yms. omaisuutta – kuitenkin kyseisiä kuvia on lupa käyttää tällaiseen tarkoitukseen.

    Löytyikö tästä teille uutta seurattavaa?

    Meriannen suosittelee – aiemmin julkaistut: