Karvisen maanantai – ilman lasagnea, mutta sitäkin enemmän kahvia.

Nyt jos taas on vähän pää pyörällä – huh, tätä brittiläistä byrokratiaa! Se, jos mikä, täällä osataan. Tai sitten ei! Nimittäin kukaan näistä ammattilaisistakaan ei tunnu tietävän, mikä osasto ja kuka on vastuussa mistäkin, ja niin tällaiset vauva käsivarsilla soittavat kotiäititallukat jäävät ihan ymmälle. Jos minulla ei olisi hommaan ollut apua, olisi mennyt peukku suuhun ja kyyneleitä kuivailtu tyttären paitaan jo heti aamusta.

Soitin nimittäin jälleen sen vammaistuen perään. Meille tuli perjantaina kirje, joka oli osoitettu tyttärelleni ja kyseltiin National Insurance Number’n perään. Mehän olimme siinä ihan huuli pyöreänä että anteeksi mitä? Kyseinen laitos, joka nimenomaan pyöräyttelee tehdä kyseisiä numeroita, kysyy meiltä alle kahden vuoden ikäisen tyttäremme NINO:n perään…? Kun täällähän NINOn lapsoset saavat käsiinsä vasta täytettyään 16. Minäpä nokkelana tyttönä otin sitten näin maanantaiaamuna puhelimen tyttären aamupalasta sotkuiseen käteen ja ei kun pirauttamaan taas tuonne aina niin ihmeelliseen HooÄmmään.

No, sielläpä tokaistiinkin vasta pitkien selittelyjen ja kirjeen äänenluvun jälkeen, että ei kuule, me tuolla kirjeellä tarkoitimme sinun NINOasi eikä tyttäresi.

“Ai, no, sepäs sattui. Kun minähän nimenomaan tällä vammaistukihakemuksella halusin aloittaa oman NINOni hakemisen. Jos katsot sitä lähettämäämme hakemusta, niin Citizens Advisory Bureausta saimme sellaisen hakemuslisän tähän vammaistuen liitteenä kuin prosessi DCI1, jonka pitäisi aloittaa tämä minun NINOni.”
“Me emme ole kyseisestä hakemusasiasta vastuussa. Teidän pitää soittaa tähän numeroon xxxxxxxx.”
“Oletko nyt ihan varma? Olisiko ketään paikalla, jonka kanssa voisin tästä asiasta keskustella?”
“Ei. Koska meillä ei ole mitään tekemistä NINO:n kanssa.”
Okei. No, ei kun tyttöä viihdyttämään toisella kädellä ja toisella naputtamaan tämä toinen puhelinnumero.

Mistä en pääse läpi puhumaan millekään muulle kuin robotille. Välittömästi NINO:n mainittuani aparaatti ilmoittaa, ettei NINO-asioita hoideta puhelimitse, vaan minun pitäisi mennä joko nettiin tai jobcenteriin. No tämäpäs taas ihanaa – olenhan tässä jo kohta kaksi vuotta taistellut saadakseni itselleni tuon kyseisen numerosarjan, ja jobcenteritkin ovat tulleet tutuksi. Nuo kyseiset toimistot antavat aina puhelinnumeron, johon soittaa. Kyseiseen numeroon soittaessani he nostavat kädet pystyyn ja sanovat, etteivät he voi tehdä asialle mitään, minun pitää soittaa numeroon x. Soittaessani numeroon x saan saman vastauksen, ja saan puhelinnumeron y. Y’stä annetaan numero z, z:stä e ja sieltä taas a. Näin olen viettänyt tuntikausia puhelimessa, vain saadakseni lopulta ohjauksen soittaa alkuperäiseen jobcenteriltä saamaani puhelinnumeroon.
Enkä nytkään tuohon rumbaan halunnut ryhtyä.

korvat

Joten soitin NDCS:n (Brittiläinen Kuurojen Liitto) perhetukihenkilöllemme, joka niin ihanasti kirosi kanssani tätä soppaa puhelimessa. Hän otti vammaistuelta saamani puhelinnumeron ylös ja kertoi soittavansa sinne itse.

Pian hän soittikin takaisin kertoen, että oli päässyt lävitse puhumaan jopa ihan elävän ihmisen kanssa, joka oli iloisesti ilmoittanut etteivät he kyseisen asian kanssa tee mitään, vaan minun pitäisi soittaa numeroon xy. No, minä taas soittamaan, ja saan puhelimessa roikkua hilipatihippaa-musiikkia kuuntelemassa parikymmentä minuuttia, ennen kuin pääsin jonkun kanssa juttusille. No, tämä tympääntyneen kuuloinen herra kuunteli ei-niin-kärsivällisesti minun selostukseni, ja ilmoitti sitten hyvinkin tutuksi tulleet sanat “Ei meidän osasto ole tästä asiasta vastuussa..” Tällä kertaa selityksenä oli, että he hoitavat työasioihin liittyvät NINOt (work-related National Insurance Numbers), ja minun numberoni oli tukiin liittyvä (benefit related). Teki mieli kirkua – mikä ero näillä oli? Eikö se lopulta olisi ihan sama lukusarja? Mutta ei. Tämä herra toisteli jatkuvasti, että he tekevät vain työasioihin liittyviä NINOja, aivan kuin olisi puhunut tyhmälle, ja kun minä aina niin kärsivällisesti selitin kuinka pitkän matkan olen jo vaivalloisesti kulkenut tämän NINOn hankinnan tiellä, hän vain sanoi: “vammaistukitiimin olisi pitänyt aloittaa teidän NINO-hakemuksenne välittömästi, kun huomasi sen teiltä puuttuvan. Heidän tehtäviinsä kuuluu järjestää teille NINO-haastattelu jobcenterissä”. Ai jahas. Hän antoi minulle taas puhelinnumeron, mihin soittaa – ja kuinka ollakaan, sehän oli se täsmälleen sama puhelinnumero, jolla koko rumban aloitin tänä aamuna.

Nyt oli jo lounasaika, joten toisella kädellä tyttärelle lounasta syöttäen ja toisella räpylällä puhelinta pidellen, olin jälleen vammaistiimiin yhteyksissä. Ensimmäinen henkilö, jolle juttelin, tuntui hätääntyvän ja siirsi puhelun seuraavalle. Sielläkin vastasi hermostuneen oloinen mies, joka kuunteli selostukseni ja aloitti heti ensimmäisenä sanomaan, että “Meillä ei ole mitään tekemistä NINOn kanssa…” Mihin minä:

“No se on kummallista, koska olin NINO-tiimiin juuri yhteyksissä ja he eivät voineet tehdä asian eteen mitään, koska tämä ei ole töihin liittyvä NINO millään tavalla. Enkä minä voi olla päivätöissä tai edes osa-aikatyössä tällä hetkellä tyttäreni vammaisuuden vuoksi. He antoivat minulle teidän puhelinnumeronne, ja kertoivat, että teidän systeemeissä olisi pitänyt käydä ilmi että minulla ei NINOa ole ja alkaa järjestämään haastattelua.”
“Mutta meidän osasto on vastuussa vain lasten vammaistukiasioista!”
“Ymmärrän, mutta näin minulle sanottiin.”

Sitten sain kuunnella jälleen ne perusohjeet siitä, kuinka minun pitäisi kävellä jobcenterille. Mistä vastalahjana annoin tällekin miehelle tilitykseni siitä, kuinka paikalliset jobcenterit eivät ole tehneet mitään muuta kuin ojentaneet paperilappua kera puhelinnumeron. Niinpä hän otti minun puhelinnumeroni ylös, ja ennen kuin tajusinkaan, katkaisi puhelun.

Että no mitäs ihmettä?

"Nopeasti vain hoidan paperiasiat." Niinpä niin... Lattia päällystetty papereilla, ja puhelin kourassa mennään.

“Nopeasti vain hoidan paperiasiat.” Niinpä niin… Lattia päällystetty papereilla, ja puhelin kourassa mennään.

Ehdin tytön syöttää, kun puhelin soi uudestaan. Mies oli käynyt läpi meidän hakemuksen ja aloitti jälleen selityksen, kuinka he eivät voi tehdä NINOni eteen yhtään mitään. Heidän toimistonsahan tekee töitä vain lasten eteen, ja tottakaihan minä olin aikuinen! Hammasta purren ja niin ystävällisesti kuin vain kykenin, selitin hänelle taas juurta jaksaen koko tarinani uudestaan; kuinka olen juossut ties missä kunnantaloa myöten ja soitellut varmaan kaikki kuningaskunnan puhelinnumerot lävitse, eikä vain haastatteluaikaa löydy. Yhtälailla selitin, kuinka minulla on täydet oikeudet asua Britanniassa ja kuinka en todellakaan voi tehdä töitä tyttäreni vammaisuuden vuoksi. Mies vaikutti edelleen hermostuneelta, mutta auttavaisemmalta. Hän ilmoitti nyt selkeästi soittavansa pian takaisin, sillä hän juttelisi asiasta ensin pomonsa kanssa.

Toisen kerran soittaessaan minulle takaisin mies selitti, etteivät he tosiaan voi tehdä mitään minun NINOn eteen. Mutta että se ei tällä kertaa haittaisi, he laittaisivat menemään vammaistukihakemuksen läpi ilman sitä. Heillä kuitenkin se tärkein oli, eli (heidän itsensä luoma) tyttäreni NINO. Sitten, kun saisin oman NINOni kuntoon, ilmoittaisin sen heille ja he laittaisivat sen tietokonesysteemeihinsä talteen. Antoi myös vinkiksi kävellä taas lähimpään jobcenteriin, mutta olla välittämättä niistä vastaanottotiskin tyypeistä ja vaatia nähdä kyseisen toimiston pääjehua. Koska hänen se vasta pitäisikin saada asia etenemään, se minun murheenkryyni NINO, eritoten jos selittäisin koko tilanteen hänelle.

Toivoa sopii.

Mutta nyt tärkein – vammaistuesta on vihdoin ja viimein päätös tulossa. Nyt ovat löytäneet (hävittämänsä) paperit, koonneet tietonsa yhteen ja nyt vain odotellaan. Sitä hyväksyvää päätöstä.

Joten mistä tästä opimme?
Älkää tehkö niin kuin minä. Jos satutte tulemaan Britanniaan vaihtoon, ja vaikka kuinka ajattelette ettette täällä lukuvuoden verran olleskellessanne tule hakemaan brittivaltiolta tukia tai tekemään töitä (hei, tehän olette täällä opiskelemassa ja vaihdossa, ei silloin aina tee mieli tehdä töitä kaiken muun lisäksi!), niin hakekaa silti itsellenne NINO. Ei sitä koskaan tiedä, jos vastaan asteleekin upea brittiuros/naaras, rakastutte, tajuatte olevanne Elämänne Rakkaudet, muutatte yhteen, saatte lapsia ja sitä rataa. Ilmeisesti, vaikka asialle ei teoriassa pitäisi olla mitään merkitystä, mitä pidempään olette maassa ilman NINOa sitä hankalampaa kyseinen numero on saada.

Että prklklsngöaneiongöaljnaöoweitbåaiong.

Eikä maanantain hankaluudet tähän jääneet. Iltaa väritti vielä reissu ensiapuun, mutta siitä lisää huomenna.
(Ei paniikkia, ollaan jok’ikinen hengissä!)

Kun tyttö kuulee, kuinka äiti voi?

Tyttäremme on ollut sisäkorvaistutteiden avulla kuulevien kirjossa vähän päältä kaksi viikkoa. Ja minkälaiset kaksi viikkoa ne ovat olleetkaan! Olemme voineet lukea kirjoja aivan uudenlaisella innolla, koska nyt tyttö on kääntänyt päätään minua katselemaan kun olen puhunut, ja seurannut sitten käteni liikettä osoittaessani kuvaa, josta olen puhunut. Hän on kovasti tykännyt eläinkirjoista, joita lukiessa olen maukunut kuin kissa, haukkunut kuin koira, röhissyt kuin sika.. Kissan naukuminen on tämän hetkinen suosikki, niin saan tytön aina virnuilemaan!

Olemme myös kuunnelleet musiikkia, mistä Dan on erityisesti nauttinut. Hän ottaa tytön melkein poikkeuksetta joka ilta syliin ja alkaa soittamaan lempialbumeitaan koneelta, seuraten tytön reaktioita. Viimeksi eilen hän tyytyväisesti minulle selitti, kuinka EL selvästi tykkää osasta hänen lemppareistaan, kuten Marvin Gayesta.

On ollut uskomatonta jutella tytön kanssa. Hän on lyhyessä ajassa oppinut yhden kommunikoinnin perussäännöistä, mistä nämä kuulon ammattilaiset ovat olleet hyvin ällistyneitä. He eivät odottaneet tätä tapahtuvan vielä pitkään aikaan, mutta meidän tyttöpä se tykkääkin yllättää. Hän osaa nimittäin ottaa keskusteluvuoroja. Minun höpöttäessä tyttö virnuilee, kun minä olen hiljaa hän höpöttelee minulle takaisin.
Ja joka päivä hän tuntuu kuuntelevan omaa ääntään, ja päästelevän ihan uusia äännähdyksiä! Monta kertaa olemme kääntyneet katsomaan toisiamme, minä ja Dan, ja nauraneet.
“Mikäs se tuo oli?” sanotaan, ja hymyillään. Meidän tyttö.

siskokset

Tyttärellä päiväuniaika, siksi korvat poissa päältä. Mutta nukkumisen sijaan on paljon kivempaa katsoa isosiskon kanssa leffaa!

Mutta samalla, kun tyttö nyt vihdoin ja viimein kuulee, on kuvaan ilmestyneet aivan uudenlaiset paineet. Alitajunnassa on jatkuva tunne siitä, että pitäisi olla tekemässä tyttären eteen enemmän. Mahdollistaa enemmän äänimaailman laajentumista, turvallista tutustumista erilaisiin ääniin. Jatkuvaa toistoa myös jo tehtyihin harjoitteisiin, sillä tottakaihan tyttären kuulo nyt hetki hetkeltä kehittyy ja jokaisen säätökerran jälkeen muuttuu.

Ehkä juuri näiden omien, minulle niin tyypillisten, paineiden takia olen ollut viime aikoina niin väsynyt. Todella väsynyt. Masennuksen tunteitakin taas kokenut, ja pientä ahdistusta. Pelkoa siitä, etten tee tarpeeksi.

Kuvitelkaas tähän päälle vielä tilanne, kun lähdetään ulos. Tottakai istutteet ovat silloin päällä, jotta tyttäreni voisi tottua ulkomaailman ääniin… Kotona voin kuitenkin täysin kontrolloida sitä äänimaailmaa, jota tyttäreni kuuntelee, mutta kotioven ulkopuolella se ei ole mahdollista. Haluaisin sulkea hänet suojelevaan kuplaan, varjella turhilta säikähdyksiltä.
Paloauton sireeniltä. Kärsimättömän autoilijan tööttäykseltä. Teinitytön kiljuvalta yhtäkkisiltä kutsuhuudolta kaltaisilleen.

Maailma on yhtäkkiä pelottava. Ei El:lle, sillä vieläkin hän vain kiinnostuneena katselee maailmaa.
Mutta minulle, kontrollifriikille ja suojelevaiselle emolle.

Kaikkeen tähän onneen ja ilontäyteisiin hetkiin sotkeutuu siis myös uudenlaisia huolia ja pelkoja. Ajatuksia, joita ei voinut arvatakaan, ennen kuin niistä tuli ajankohtaisia.
Ei päätös sisäkorvaistutteista todellakaan kaduta! Lähinnä olen yllättynyt kaikesta tästä tunnemyrskystä, mitä aktivoinnin jälkeen olen kokenut.

Siksi edellisellä kerralla Southamptonissa pyysin aikaa implanttitiimin psykologille.
Häntä näen torstaina.

Pyyntö minulta: Blogista sanottua

pyyntooniHaluaisin luoda tuonne palkkiin sivusen, jonne keräisin teidän lukijoiden mielipiteitä blogista. Syitä siihen, miksi luette blogia, miksi siitä tykkäätte ja niin edelleen. Tietenkin voisin käydä lävitse kaikki puolitoista tuhatta kommenttia, mitkä blogista jo löytyvät – mutta se tuntuisi jollain tavalla ketkulta. Enkä osaa edes määritellä miksi. Siksi päätinkin pyytää teiltä apua!

Arvostaisinkin suuresti, jos te ihanat kirjailisitte minulle kommenttikenttään rehellisen mielipiteenne siitä, mitä blogistani ajattelette.

Jotta pääsette alkuun, tässä muutamia virkkeen aloituksia:

Olen lukenut blogia jo .. kauan, ja..
Luen blogia aina..
Pidän blogissa erityisesti..
Jäin blogissa koukkuun sen…
Blogi on antanut minulle…
Kuulin blogista…
Minulle Meriannen on / on kuin..

Jokaiseen noista ei tietenkään tarvitse vastata, kirjoittelin niitä vain tosiaan teille avuksi. Kirjoitattehan kommenttiin myös, haluatteko että nimimerkkinne/nimenne näkyisi “Blogista sanottua” – sivulla!

Kritiikkikin on tottakai tervetullutta, niin kuin aina.

Kiitos – jokaikinen kommenttini merkitsee minulle todella paljon.
 

Mitkä ovat 10 haavettani?

Joskus, kun mieli on väsynyt ja mielialat painuvat lähelle pohjalukemia, on se hyvä hetki pistää järki ja elämän realiteetit hetkeksi purnukkaan säilöön ja laittaa haaveilumoodi päälle. Muutama viikko sitten Mutsimatskua-bloggaaja Paula listasi blogissaan 10 haavetta, niin totisia arjen helpottajia ja pieniä elämänlaatuun vaikuttavia urakkatoiveita kuin materialistisiakin haaveita. Ihanasta postauksesta inspiroituneena jätin oman listaukseni hautumaan, kehittymään ja oikeaa aikaa odottamaan.

Se on nyt. Nyt tarvitsen hetken unohtaa oman väsymykseni, kaikki huoleni raha-asioista eteenpäin ja mielialojen syöksyt alaspäin. Nyt haluan vain istua alas ja unelmoida.

  1. Jäsenyydestä kuntokeskukselle

    Jo tämän vuoden alussa siitä haaveilin ja kuvittelin meikäläistä tekemässä läpsystä vaihtoa töistä tulevan Danin kanssa ja hipsiväni kivenheiton päässä olevaan kuntokeskukseen. Kävisin joko hiet irrottamassa ryhmäjumpassa ja sen jälkeen pulikoimassa altaassa, tai lihaksia venyttämässä joogassa tai pilateksessa. Ainakin kerran viikossa veisin tyttäreni uimaan, kun hänet altaaseen saisin ilmaiseksi muutenkin. El suorastaan rakastaa vettä ja vedessä puuhastelua, niin miten ihanaa sitä olisikaan tehdä säännöllisesti! Tavaksi voisi Ruby-viikonloppuina ottaa myös uimassa käymisen, kun  hänkin rakastaa saukon lailla uimista – ja sekin tulisi niin paljon halvemmaksi jäsenyyden kanssa.
    Voi, miten haaveilenkaan tuollaisesta aktiivisemmasta elämästä!

  2. Heppatyttö tyttäreni

    Olisi uskomatonta nähdä tytön riemu tehdessään yhteistyötä hevosen kanssa.. Näen tämän jopa mahdollisena hänelle fyysisesti ainakin siinä mielessä, että tytön jalathan ovat hänen raajoistaan ne kaikkein toimivimmat. Löysin netistäkin tietoa vammaisratsastuksesta, ja olen tästä hyvin innoissani! Voi, ehkä joku päivä..

  3. Oma koti, arvo mittaamaton

    Pysyvä koti koko meidän perheelle, jossa oma huone löytyisi niin Rubylle kuin El:llekin, ja talo sopiva tyttäremme tarpeisiin.. Koti, jonka sisustukseen voisin ensimmäistä kertaa elämässäni keskittyä ja askel askeleelta tehdä siitä kotoisimman ja kaikkein viihtyisimmän paikan maailmassa koko perheelle. Koti, jossa kaikilla olisi tilaa, olisi säilytystilaa tarpeeksi.. Keittiö, jossa olisi suomalainen tiskikaappi, oleskelutiloista löytyisi riippukeinuja ja valoisa tyynyillä vuorattu lukunurkkaus. Talo, jossa kukaan ei tuntisi oloaan yksinäiseksi tai pelkäisi särkevänsä jotain; tunnelmallinen ilmapiiri, jossa jokainen uskaltaa olla oma itsensä. Koti, jonka arvoa ei vaan mitenkään voisi mitata millään rahayksiköllä.

  4. Karvaturri, toveri arjessa

    Äidin lenkittäjä, isän pelitoveri takapihan jalkapallopeleihin, lasten viihdyttäjä ja heidän kärsivällinen tuki ja turvansa. Ystävä, jolla on aina aikaa ja valmis yhteisiin puuhasteluihin päivästä ja ajankohdasta riippumatta. Koira, jonka kanssa saisin käydä harrastamassa agilitya ja jolle opettaa temppuja, ehkä kokeilla koiratanssiakin. Karvakorva, jonka kouluttaisin auttamaan tytärtäni arjen askareissa..

  5. Kirjakauppojen hyllyillä minun kirjailemani kirja

    Se pitkäaikaisin unelmani jo siitä lähtien, kun ala-asteen ainevihkoset täytin harakanvarpaillani. Pari kirjaa olenkin aloittanut kirjoittamaan, mutta aina itsekriittisyys on iskenyt luomistyön tielle. Kun ei usko itseen ja taitoihinsa riitä, ja “ei tästä mitään tule” – tunne syö kaiken muun kirjoitusinnon. Mutta ehkä joku päivä rohkaistuisin tarpeeksi..

  6. Ikioma kukkaparatiisi ja kasvimaa

    Englantilainen kukkapuutarha, jossa aina vuodenajasta riippumatta olisi jokin kukassa.. Että aina saisi tuoretta kukkaa myös ihan maljakkoon asti sisätiloja koristamaan! Ja kasvimaa, josta omat herneet kesällä popsittaisiin ja parsakaalia herkuksi lautaselle noudettaisiin. Jotta minunkin lapseni oppisivat “kasvattamaan oman ruokansa”.

  7. Lapsia tasamäärä

    Toiveeni tämä vieläkin mielessä, mutta ei toteutuksessa..

  8. Perhelomamatka

    Italiaan historiallisia kohteita ihmettelemään, Kreikkaan herkullista ruokaa syömään ja rantaelämää viettämään, Ranskaan Disneylandiin ja Aasiankin suunnalle joskus aivan erilaista elämäntyyliä hämmästelemään.. Kuin myös Rioon lantiota pyörittelemään, Uuden Seelannin maisemia ihmettelemään ja Australiaan papukaijoja ihastelemaan…! Minä maailmanmatkaaja haluan näyttää perheelleni maailman ja opettaa heille terveen uteliaisuuden ja tärkeän erilaisuuden hyväksymisen taidon!

  9. Kesämökki Suomesta

    Jotta kesäisin meiltä löytyisi oma pieni soppi, jonne maailmaa karkuun karata.. Paikka, jossa opettaa lapsille luonnonläheisyyttä ja metsän ihmeitä, ihmetellä auringonnousua järvilaiturilla ja syödä lounaspiknikkejä mökin pihassa. Oma suominurkkauksemme, jossa lasten kanssa opeteltaisiin mitä sieniä voi poimia ruoaksi kuin mitä marjoja voi laittaa suoraan suuhun. Mökin ranta, jossa ukin kanssa opeteltaisiin kalastamaan.. Mökki, joka olisi tarpeeksi lähellä minun vanhempiani.. Mökki, jonka pihalle voitaisiin pystyttää teltta ja antaa lasten niin halutessa nukkua siellä öitään metsän ääniä kuunnellen..

  10. Pihalla lasten oma puuhamaa

    Kiipeilytelineitä, puumaja, köysiratoja ja leikkimökki, hiekkakasaa, merirosvolaivaa sekä liukumäkeä.. Ehkä jonkinlainen pomppulinnakin? Jotta niin Ruby pääsisi energioitaan siellä purkamaan, kuin tyttäreni kokeilemaan rajojaan ja yllättämään meidät kaikki.

haaveilet

 Mistä sinä haaveilet?

 

Uskon, toivon & rakastan – avoimuuteni maailmalle aivan kuten tyttäreni kuulo.

Minä en ole kaikkein perinteisimmissä mielessä uskovainen, vaikkakin uskon. Uskon johonkin suurempaan, oli tämä voima sitten kohtalo, Jumala, Allah, Krishna tai mikä tahansa muu ihmisen keksimä nimitys sille suurelle selittämättömälle voimalle, jonka uskon olevan tavalla tai toisella liitoksissa kaikkeen ja meihin. Olen avoin muiden uskonnoille, ja pohtimaan niin hengellisyyttä kuin heittämään toiveen ilmakehässä palavalle meteoroidille eli tähdenlennolle. Enkä siksi myöskään kieltäytynyt, kun viime viikolla junamatkallamme Southamptoniin ihana intialainen mies tuli jututtamaan ja huomattuaan tytön implantit, sanoi minulle vähän arastellenkin: “Olen kristitty, ja haluaisin rukoilla tyttäresi puolesta. Antaisitko minun?”
No tottakai.

Tämä pukuun pukeutunut liikemies polvistui tyttäreni rattaiden eteen ja laittoi hellästi kätensä tyttöni otsalle. Ja rukoili. Silmät kiinni, ääneen. Koko hänen olemuksestaan näkyi, kuinka hän keskitti kaikki ajatuksensa ja läsnäolonsa tähän sanalliseen pyyntöönsä tyttäreni puolesta. Hän pyysi Jeesusta näkemään tämän lapsen ja parantamaan hänet, poistamaan kuurouden ja helpottamaan “tämän suloisen äidin” ja lapsen arkea. Sitten hän suoristautui ja kiitti minua leveästi hymyillen, että oli saanut rukoilla tyttäreni puolesta. Minusta se oli niin hullunkurinen asetelma, ja vastasin: “Ehei hei! Kiitos sinulle. Kiitos rukouksestasi! Kiitos.” Se leveä hymy värähti, ja näin hänen ilahtuneen.

Jos siitä rukouksesta ei muuta “hyötyä” ollut, niin ainakin se sai aikaan kahdelle aikuiselle hyvän mielen.

maailmaJo viime viikolla tyttö oli ottanut mittavia edistysaskelia kuulonsa suhteen. Kuitenkin selväksi tuli alusta alkaen ounastelujemme mukaisesti, että oikean korvan implanttia on vaikeampi pitää paikoillaan kuin vasenta. Tyttö on aina ollut vähän toispuoleinen ihana, tykkää hän nimittäin ihastella maailmaa oikealta eikä vasemmalta. Käytännössä tämä näkyy niin, että tytön ollessa makuulla pää on joko nätisti keskellä tai kallistuneena oikealle. Tuolloin vasempi puoli päätä on oikein nätisti paljaana, joten siinä on implanttia helppo pitää – kun taas oikea hankaa lattiaa vasten. Yhtälaillahan tyttö mieluiten katselee maailmaa oikealta niin rattaissa, sylissä kuin kehdossaankin. Kyllä hän vasemmallekin katsoo, ja sillekin puolelle kierii – mutta helpoin ja luonnollisin hänelle on aina ollut tuo oikea puoli.

Näin ollen oikean implantti tipahtaa paikoiltaan helposti, ja audiologilla otimmekin alusta lähtien suunnitelman suosia vasemman puolen implanttia. Säädöt aloitetaan aina siitä, jotta jos tytölle iskee väsy kesken kaiken, ainakin vasen implantti olisi valmis. Paljon tyttö kulkeekin vain yksi implantti päässään – nimittäin se vasen. Tästä johtuen oikean korvan kuulonkehitys raahustaa hieman vasenta jäljessä, ja sen säädöt tehdäänkin hitaampaan tahtiin vasempaan verrattuna. Ensimmäistä kertaa viime viikolla tyttö osoitti olonsa olevan epämukava, kun oikean korvan implanttia säädettiin kovemmalle – ja silloin tehtiin tarkemmat suunnitelmat vielä hitaammasta voluumin nostamisesta kyseiselle implantille. Kalenteriin lisättiin kaksi uutta säätökertaa, jolloin keskitytään vain oikeaan korvaan – ja vasen porskuttaa mennä normaalilla aikataululla.

On näin itse kuulevana vaikea kuvitella, miltä tuntuu kun äänet kuuluvat pään sisällä. Vielä vaikeampaa on miettiä, mitä “toispuoleinen” kuulo tarkoittaa tytölle käytännössä – kun ei vaan tämän mamman mielikuvitus riitä. Lisää soppaan vielä sen, että säätöjen ollessa kesken ja tytön vasta opetellessa kuulemaan, äänet kuulostavat erilaisilta kuin meikäläiselle. Sekin on vaikeaa pohtia, että miltä kaikki loppuunsa tulee kuulostamaankaan, kun implanttikuulo ei vastaa täysin luonnollista kuuloa. Minkälaisesta äänimaailmasta tyttäreni nyt nauttii?

Ja voi, kun hän nauttiikin. Kyllä heti tulee valitusnarinat, jos (vasen) implantti tipahtaa paikoiltaan!

Äiti, en kuule! Äiti! … aah. Parempi. Kiitos.
ruskaTuona torstaina hyväntuulisena juttelin tytölle julkisissa ja sain taas kanssamatkustajat hymyillen katselemaan meitä.. On niin uskomattoman ihanaa päästä selittämään maailmaa tytölle, kun hän reagoi kuulemiinsa ääniin! Kuten ruokavaunun pyörien narinaan junassa, tai junan vessan oven avautumiseen vikisten. Ennen höpöttelin tytölle näön vuoksi, ettei näyttäisi siltä että jollain tavalla jättäisin tytön huomiotta. Ihmisten on helpompaa antaa äidin ja väsymystään itkevän lapsen olla rauhassa, jos äiti juttelee pienelle – eiväthän he voineet tietää, ettei tyttö kuule ollenkaan, ja minun sanani rattaita työntäessä eivät edes välittyisi hänelle kehoni värinän kautta. Mutta nyt…! Nyt hän kuulee. Hän kuulee minut.
Ja rakastaa sitä.

Rautatieasemalla sain idean antaa hyvän kiertää, minkä vuoksi annoin ostamani plusbussi - päivälipun sitä tarvitsevalle. Hän näytti opiskelijalta, joka ahdistuneena kaiveli kukkaroaan etsien kolikoita bussia varten – ja se hänen hengästyneen ilahtunut kiitos antaessani hänelle lippuni, jota en enää tarvinnut.. Se kiitos lämmitti sydäntäni pitkään.

Milloin sinä olet viimeksi antanut hyvän kiertää? Miten sen teit?

5 blogia, joita sinun kannattaisi seurata

Näin syksyn tullen monella alkaa tietty uudistumisen tarve – liitytään kuntokeskuksiin, aloitetaan juoksuharjoittelut, etsitään uusia bändejä ja haetaan muuten inspiraatiota arkeen uusista ruokakokeiluista. Ehkä se on tapa heittää haikeat heipat kesälle ja loma-ajalle ja päätetään syvästi, ettei pian häämöttävä marraskuun harmaus meitä tänä vuonna natista. Tähän jokavuotiseen sosiaaliseen ilmiöön kuuluu myös uusien blogiluettavien harras etsintä. Niin monessa lukemassani blogissa on nyt viime aikoina ollut “etsitään uutta luettavaa – linkitä blogisi!” – postauksia, joten minä päätin repäistä ja paljastella teille uusia blogi-intohimojani.

Olkaa hyvä, juttusarjassamme

meriannensuosittelee

Bannerit toimivat linkkeinä.

akkavalta
Vieläkin uudehko ja räjähdysmäisesti suosiotaan kasvattanut isiblogi. Eihän isien pitämissä blogeissa mitään uutta itsessään ole, löytyyhän noita harvinaisuuksia – mutta Oton blogissa viehättää hänen kirjoitustyylinsä, rohkeat postausaiheensa (kuka muu uskaltaisi kirjoittaa vessakäynneistä paljastuksineen?) ja tietysti omana tärkeänä mausteenaan on hänen ja Iinan parisuhteensa. Miten kutkuttavaa onkaan lukea, kun pariskunnan molemmat osapuolet kirjoittavat samasta aiheesta omissa blogeissaan? Miten näkemykset eroavat, vai eroavatko? Miten molemmat tahoillaan kuvailevat avioliittoaan, ja kuinka nämä kaksi ovat niin söpösti yhtä unohtamatta yksilöllisyyttä?

annakarin
Virkistävä äitiblogi, jossa asiat kuvataan niin kuin ne ovat – kuitenkin kauniisti, muttei kiillotetusti. Pirtsakka blogi vauvavuotta viettävältä väsyneeltä äidiltä, jonka tekstejä lukiessa jokainen vauvavuoden kokenut äiti huokaa mielessään “niinpä”. Kirjoitusten uskoisin olevan viihdyttäviä myös (vielä) lapsettomille blogilukijoille!

Tällä bloggaajalla on sana hallussa ja kirjoitustajukin pivossa, nimittäin näiden arjen tunnelmakuvausten parissa viihtyy! Vai miltä kuulostaa pelkästään nämä lainaukset blogikuvauksesta: “Poika soittaa psykedeelistä pianoa ilman housuja”, “villiintyneessä puutarhassa kokoontuu Nekalan muijat kotiviineineen” ja “ja ovesta ravaa mummua, kummia, tyyppiä ja putkaria”? Kertomuksia vaaleanpunaisen talon elämästä, upean kadehdittavasta naapuriyhteisöstä, perhe-elämästä ja elämän pikkusattumuksista. Kerrassaan valloittava blogi.

londonlotta

Uusin brittisuomalaisen blogilöytöni – Lontoossa asuva ruotsinsuomalainen freelanceri-kirjoittaja Lotta kertoo ammattimaisen oloisessa blogissaan niin vinkkejä Lontooseen matkusteleville kuin muitakin matkustusvinkkejä Britanniaan, ja innostuu hän keskustelemaan myös ajankohtaisista aiheista kuten Skotlannin yrityksestä itsenäistyä. Englanniksi kirjoitettu blogi sopiikin kaikille, jotka ovat hulluina Britanniaan, tai haluavat vaikkapa vinkkejä itsensä työllistämisessä freelancerina.

kehystetäänkstää

Jos kyseessä olisi painotuote, tässä muste saattaisi olla vielä reunoilta kosteaa. Tämä on Suloista sotkua - bloggaajan uusi luomus, jonka jo nimestä voi arvata kyseessä olevan perhebloggaajan valokuvablogi. Itse olin hyvin harmistunut joutuessani heittämään haikeat hyvästit Suloiselle sotkulle, ja hyvin epäileväisesti menin vilkaisemaan tätä uutta blogiluomusta. Onhan tää nyt niin nähty. Upea, ajatuksia herättävä ja viihdyttävä äitiblogi muuttuu tylsäksi valokuvia tursuavaksi blogiksi, jolla ei enää ole mitään uutta tarjottavaa. Vain kiillotettua täydellistä maailmaa, jota katsellessa tuntee pienen kateuden pistoksen ja vilkaisee syyllistyneenä omassa keittiössä lymyileviä tiskivuoria.
Mutta tässäpä on teille poikkeus – vaikka blogi onkin uusi ja siten todennäköisesti hakee vielä linjaansa, mutta jo julkaistuista postauksista näkyy elämä. Perhearki kauniissa kuvissa, joissa todellisuus on käsinkosketeltavissa.

Blogien bannerit lainattu bloggaajilta hyväntahtoisesti.

 

Ps.

Kyllä, suurin osa blogin kuvista puuttuu edelleen. Enpä vissiin ole hermoromahduksen partaalla, kun tajusin osan kuvista totaalisesti kadonneen eikä löytyvän mistään..! Neuvoja otettaisiin riemumielin vastaan esim. siitä, mitä tekisin muun muassa bloglovin - postauksen kanssa, jonka kuvat ovat luotani karanneet?

Blogi koetteli kiintymyssuhdettani häneen.

Jos hermostuksissani nakertaisin kynsiäni, olisin käynyt jo kaikki sormien keratiinikerrokset lävitse ja varpaankynnetkin olisivat saaneet trimmauksen hammaskalustolta. Jos stressiin joisin humalluttavia juomia, olisin ollut isommassa hiprakassa jo päiviä. Jos ahdistukseeni söisin, olisi jokaikinen ruokamurunen kämpästä löytänyt tiensä minun ruoansulatusjärjestelmääni.

Mutta koska mikään noista ei ole huonon oloni purkukeinoja, on Dan saanut tuntea nahoissaan minun kärsimättömän hikeentymiseni. En ole mitenkään ylpeä myöntäessäni, että tuo arkeni sankari on saanut kuunnella nalkutusta, tiuskimista ja jopa todistanut hyvin aikuismaista murjotustakin. Kaikki sen takia, että yhteistuumin päätimme uudistaa koko bloggaamisalustani kaikkien blogin kanssa kokemiemme ongelmien takia. Halusimme tyhjentää blogin tietokannan kokonaan, luoda uuden ja ladata sinne koko homma uudestaan. Eikä se tietenkään ollutkaan yksinkertainen operaatio, ja meidän tuurimme tietäen ne helpoimmatkin askeleet tässä muutto-operaatiossa ottivat takapakkia. Tai ihan muuten vaan kompuroitiin.

nakkenakuttaja

Päivien työnteon jälkeen ei urakka vieläkään ole valmis, niin kuin blogista hyvin näkyy. Tämänhetkinen ongelma on nuo blogin miljoonat kuvat, joiden lataaminen tietokantaan osoittautuikin hyvin ongelmalliseksi. Tälläkin hetkellä lataan WordPressin omalla kuvien latausohjelmalla kuvatiedostoja takaisin serverille, ja vähänkin tietotekniikkaa ymmärtävät hoksaavat heti seuraavan stressikohteeni – kuvien osoitteethan siten muuttuvat alkuperäisistä. (Kyllä, yritettiin kolme kertaa FTP:n kautta, mutta jostain syystä ei onnistunut. Voi kilin kulkuset!) Tämä tarkoittaa siis sitä, että vaikka vanhempien postausten kuvat löytyvätkin WordPressin mediakansiosta, eivät kuvat automaattisesti linkitykään niiden alkuperäisiin postauksiin, koska tiedoston osoitepolku on eri kuin mitä se postausta kirjoittaessa aikanaan oli.

Kärsivällisyyden koetinkiveni seuraavaksi onkin kuvien lisääminen oikeisiin postauksiinsa – kaikkiin 251:n. Kärsivällisyyttä pyydän siis myös teiltä – kun ja jos vanhempia postauksia tavailette eikä kuvat lataudukaan, se johtuu siitä että meikäläinen ei ole vielä käynyt sanomassa morjesta sille postaukselle ja päivittänyt kuvien osoitteistoa.

Kaikkein huvittavinta kuitenkin koko tässä jupakassa on se surkuhupaisa alastomuuden tunne, mitä blogittomuus minulle toi. Ei ihania kommentteja teiltä piristämässä päivää, ei postausten kirjoittamista vaan kiroilua erilaisten teknisten ongelmien vuoksi, ei mahdollisuutta kenelläkään lueskella vanhoja postauksia..

Myönnän. Olen koukussa. Täysin addiktoitunut blogiini.
Enkä tästä riippuvuudesta haluakaan parantua. Enkä myöskään kokea näitä vieroitusoireita uudestaan! EI ENÄÄ IKINÄ! please.

Sisäkorvaistutteilla sittenkin kaksikieliseksi?

 Isin kanssa jalkapalloa katsomassa...

Isin kanssa jalkapalloa katsomassa…

Ennen aktivointia kaikki kuulon ammattilaiset olivat hyvin varovaisia meidän odotusten kanssa. He sanoivat, että mahdollisesti tyttö ei implanteista saa muuta apua kuin tietynlaisen tietouden ympäristöstään.. Ja että ehkä hän ei oppisi puhumaan.

Keskiviikkona näimme kuurojen opettajaa S:ää ja hän oli hyvin positiivisesti yllättynyt tyttömme kuulon kehityksestä. Tytön kuuloikähän vastaa nyt sitä samaa tasoa kuin mitä vielä syntymättömällä vauvalla kohdussa, sillä implanttien säädöt ovat kesken. Tyttö on kuitenkin jo parissa päivässä oppinut, että prosessorien laittaminen paikoilleen tarkoittaa ääntä ja osaa hyvin protestoimalla ilmoittaa, jos ne ovat tipahtaneet paikoiltaan. S näki tämän itse, sillä hänen visiittinsä aikana prosessori tipahti ja tyttö alkoi välittömästi valittaa. Kun sain implantin jälleen paikoilleen, valitus loppui välittömästi.
Tähän S:

“Vau. Oikeasti vau. Niin monen muun vanhemman kanssa joudun arvioinneissani kysymään pitkäänkin, että reagoiko vauva implanttien päälle laittamiseen ja poisottoon… Ja EL on jo nyt hokannut niiden merkityksen ja osaa viestittää haluamaansa!”
“Joo! Minä olen yrittänyt olla lukematta liikaa näihin tilanteisiin, mutta tämä näkemäsi kerta oli varmaan viides tilanne yhteensä…”
“Vau, tää on mahtavaa!”
“Jep!” myhäilin tyytyväisenä.
“Puhutko sinä tytölle vain englantia?”
“Joo, eikös sitä niin ollut alunperin puhe?”
“Niin, no… Meillä ei ole mitään todisteita oppimisvaikeuksista vielä ja voihan olla ettei tytöllä niitä olekaan… Minun mielestäni sinä voisit ihan hyvin puhua hänelle suomeksi halutessasi.”
“Mutta sotkisiko se häntä?”
“Yleensä sanotaan että vanhemman pitäisi puhua vahvinta kieltään lapselle, esim. puolalaiselle perheelle neuvoin käyttämään puolaa. Sinun tapauksessasi kielellä ei sinällään ole väliä, koska englantisi on täydellistä. Joten sen puolesta ei ole mitään estettä englanniksi puhumiselle.. Ja koska ei nyt ole viitteitä oppimisvaikeuksista.. No, tarkista vielä D:ltä ja A:lta, puheterapeuteilta, mitä he ovat mieltä… Mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kaksikielisyys voisi olla mahdollista!”

Olen niin iloinen. Ehkä unelmamme kaksikielisestä lapsesta tuleekin siis onnistumaan? Näen D’tä myöhemmin tänään, joten katsellaan…

Päivämme Southamptonissa – 2. implanttien säätö

Maanantaiaamu alkoi absurdisti. Kuuden aikaan venyttelin raukeana sängyssä, tietämättä ollenkaan kellon aikaa. Olo oli väsynyt, mutta levännyt – ja silloin sen ymmärsin.
Olin saanut nukkua koko yön putkeen.

Olohuoneesta löytyi tyttö torkkumassa edelleen uusien petivaatteidensa syleilystä, ja Danin bongasin kolistelemasta keittiöstä, uneliaasti kahvin keitossa.

Voiko ihanammin viikko enää alkaa?

southwst1

Kahvia ryystäessäni aloitin suuren koettelemuksen aamukoomassani, nimittäin junalippujen varaamisen. Vaikka juna-aikatauluja olin jo vilkaissut viikonloppuna, en ollut saanut itseäni istutettua koneelle niin että liput olisin saanut hankittua. Niinpä sitten kahvia tiputtelin rinnuksille samalla, kun yritin näyttöä tihrustaen tiketit varata haluamaani junaan.

Ja vitsit, mitä tuolta National Rail – sivustolta löytyikään!

pluspass

Miksi en tätä aiemmin ole tajunnut? Tuoltahan sai siis päivälipun kaupungin sisällä matkustamiseen, ja todella edulliseen hintaan! Kun Southamptonin yliopistobussissa jo menopaluu rautatieasemalta yliopistolle maksaa muistaakseni £3.50 – niin vitsit, tässähän saan kerralla hankittua molemmat liput ja säästän vielä selkeää valuuttaa! Tämä kannattaa pitää mielessä näköjään muuallekin matkustettaessa, tuon saa nimittäin hankittua moneen muuhunkin Britannian kaupunkiin!

Vertauksena esimerkiksi Bournemouthin bussiliikenteessä päivälippu keltaisiin busseihin maksaa 4 puntaa.

Plusbussista löytyy lisää heidän Internetsivuiltaan.

kollaasi2

Danin lähdettyä töihin laittoi tämä äiti tehovaiheen päälle. Puhelin kauniiseen käteen ja vammaistuen perään taas soittelemaan, koska kirjettä hylätystä päätöksestä ei viikon sisällä kuulunut. Samalla syötin tyttärelle aamupalan ja sitten jopa räpsin näitä loistavia otoksia itsestäni. Vilkaiskaas, miten hurmaava aamutukka minulla kyllä onkaan!

Äärimmäisen hämmentävä ja väsyttävä taistelumme vammaistuen kanssa jatkuu siis vielä. Nyt selvitin asiaa jälleen kahden eri ihmisen kanssa, ja tällä kertaa tilanne oli entistä kummallisempi.

“Ei täältä meidän systeemistämme löydy mitään muuta merkintää teidän hakemuksestanne, kuin että se on vastaanotettu maaliskuun alussa.”
“Öh, okei.. Näkyykö siellä edes se, että lähetitte meille lisäselvityspyynnön toukokuussa? Ja että olette vastaukseni siihen vastaanottaneet?”
“Ei täällä ole merkintää edes siitä, että mitään teille olisi lähetetty.”
“Täh?”
“Mutta hakemuksia käsitellään niiden saapumisjärjestyksessä, joten kyllä..”
“Tiedän tiedän, et ole ensimmäinen, jonka kanssa tästä puhun. Olenhan odottanut päätöstä jo yli puoli vuotta, ja melkeinpä joka toinen viikko olen soitellut päätöksen perään. Tämä kaikki aiheuttaa meille ihan mielettömän paljon stressiä ja ahdistusta, koska me eletään hyvin tiukassa taloudellisessa tilanteessa tämän takia. Ja moni muu tukitoimi taas tarvitsee vammaistuen päätöksen, ennen kuin niitä voidaan hakea! Niin, ja itseasiassa, soitin tasan viikko sitten edellisen kerran, ja silloin minulle kerrottiin että päätös oli tehty 13. päivä elokuuta. Hylätty päätös! Enkä siitäkään mitään kirjettä ole saanut. Oletko varma, ettet oikeasti sieltä mistään löydä mitään tehtyjä toimenpiteitä meidän hakemuksen eteen?”
“Ei täällä mitään löydy.”
“Miten sitten viime viikolla eräs tiimisi jäsen pystyi antamaan minulle tiedon hylätystä päätöksestä?”
“Tuohon en osaa vastata, muuta kuin että ei tätä hakemusta ole hylätty.”

Hän yritti päästä minusta yhdessä vaiheessa eroon sanomalla, että ryhtyy asiaa selvittelemään ja soittaa pian takaisin. Minä sanoin että mieluummin odotan puhelinlinjalla vaikka tunnin, jos se sitä vaatii. Kerroin hänelle, kuinka jokaikisen kerran soittaessani olin kuullut nuo kyseiset sanat, eikä kukaan ollut ikinä soittanut takaisin. Niinpä hän henkilökohtaisesti lupasi, että joku soittaisi minulle takaisin seuraavan viiden minuutin sisällä.

Otin hänen nimensä ylös, ja odottaessa menin vaihtamaan tyttärelle päivävaatteet päälle.

ootd

Sain tytön juuri puettua, kun puhelin soi uudestaan. Olin positiivisesti yllättynyt, ja vielä enemmän kun minulle niin hartaan lupauksen tehnyt mies soitti itse takaisin.

Hän kertoi olleensa yhteyksissä “huoltotiimiin” hakemuksesta, eivätkä hekään olleet löytäneet mistään systeemeidensä perukoilta muuta hakemuksestamme kuin tiedon siitä, että se oli vastaanotettu.

“Nyt se on laitettu kiireelliseen tutkintaan, että tiedämme mitä hakemuksellenne on tapahtunut.”
“Eli siis mitään ei löytynyt?”
“Ei.”
“Mitä siis voit sanoa hakemukseni tilasta ylipäätään nyt?”
“En paljon mitään. Mutta joku soittaa teillä 48 tunnin kuluessa, kun tutkinta on saatu suoritettua.”
“Soittaako joku ihan varmasti? Minua ahdistaa kuulla tuo lause, niin kuin aiemmin sinulle sanoin, koska ennen sinua ei kukaan ole soittanut takaisin.”
“Aivan varmasti joku soittaa takaisin.”
“Eli, jos mitään en kuule keskiviikkoon mennessä, mihin numeroon soitan torstaina?”
“Lupaan, että joku soittaa teille keskiviikkoon mennessä.”
“Okei.”

Melkein hävettää tuon miehen hiillostaminen, mutta ainakin nyt vihdoin sain jotain tarkkaa tietoa. Tai ainakin tiedon siis siitä, että he ovat mokanneet ja pahasti. Nyt sitä sitten elellään taas ihan erilaisessa jännityksessä – mitähän ihmettä tämä kaikki nyt tulee tarkoittamaankaan?

Sitten oli aika juosta rautatieasemalle, ja esimaksettujen lippujen noutoon.

prepaid

Ensimmäistä kertaa käytin tällaista aparaattia. Olen aina tykännyt ostaa liput ihan asiakaspalvelijalta, jonka kanssa jutella ja kysyä tarkentavia kysymyksiä. Mutta eivätpä he kertaakaan olleet maininneet tuosta Plusbus – lipusta! Ja tämä prepaid-automaatti osoittautui todella käteväksi ja nopeaksi kaveriksi. Ensin lukulaitteessa piti käyttää sitä samaa pankkikorttia, jolla oli liput maksanut. Se vei vain pienen hetken, ja heti sirun luettuaan kone pyysi ottamaan kortin takaisin kukkaron suojiin. Sitten piti näpytellä varausnumero, mikä älypuhelimen kanssa oli helppo homma. Ei mitään paperilappu-meininkiä, vaan kännykkä käteen, sähköpostiohjelma auki ja sieltä suoraan kopioimaan lipun varaustiedoissa tullut koodi.

Ja siinä se! Liput tulostuivat.

junassa

Tällä kertaa en ollut jaksanut ottaa Ottoa mukaan, kun vissiin arka pupu hyppäsi pöksyyn. Olin siis kevyemmillä Minni Hiiri – vaunuillamme liikkeellä, mitkä on helpommat nostaa junan kyytiin. Harmistuksekseni vammaispaikka oli jo käytössä, ja vaikka siihen parkkeerattu pyörätuoli oli tyhjä, en halunnut ketään pyytää sitä laittamaan kasaan. Niinpä jäimme El:n kanssa junan käytävälle, istuuduin siihen lattialle tyttären viereen mukavasti ja siinä sitten höpöttelimme iloisesti koko matkan ajan.

Southamptonissa meitä oli odottamassa suomikaverimme Aino, joka iloisesti lähti näyttämään meille vähän paikkoja. Enhän minä edelleenkään Southamptonista tiennyt muuta kuin paikallisen Holiday Inn-hotellin, sairaalan ja yliopiston.. Päätettiin lähteä täyttämään navat sushilla, mitkä Aino ihanasti lupasi tarjota – “kun on vaan niin kivaa saada joku kaveriksi mukaan syömään sushia, kun ei herra S. suostu lähtemään”! (Herra S. = poikaystävä).

Ja tottakai meille sushi kelpasi! Oli vielä Yo! – Sushilla maanantaitarjouksena kaikki lautaset £2.50, mikä loistotuuri!

sushiamaman

“Mitä nannaa äidin lautasella on?”

Tyttökin sai maistaa äidiltä vähän sushiriisiä (nam!), japanilaista munakasta (kuvassa – laimeampi nam! – tytöltä) ja kypsennettyä rapua.

sushilounas

Eritoten näistä rullista tykkäsin! Ja tyttökin tykkäsi. Tämä oli sitä rapua, mitä tyttökin maiskutteli syödä..

sushivarjo

Tää kuva on vaan niin hämmentävä. Minä otin tämän kuvan. Jänniä nämä peilit..

paraspaikka

Omien eväiden ja äidin sushiannoksien maistelun jälkeen maailman parhaaseen paikkaan oli hyvä nukahtaa. Äidin syliin <3

Sushipaikasta lähdettyämme kokeilimme Plusbus-lippuani, ja kyllä kaupungin bussiliikenne sen hyväksyi. Kävimme Ainon luona pikakahvilla, ja lähdin sitten seikkailemaan Southamptoniin tyttären kanssa.

kavely

Sisäkorvaistutteiden säätöaika oli kello kolmelta, joten siinä oli hyvä hetki ottaa äidin vähän hikeä pintaan ja ihailla tyttären kanssa maisemia. Niin kuin tytön itsepäisesti heiluttelemia varpaita, ja epätasaista katukiveystä..

joki

Kuin näitä jokimaisemia..

uni

Ja melkein ajoissa ehdittiinkin määränpaikkaamme!

unista

Eli tänne. Aikamoinen nimihirmu!

audilogy

Samalla, kun audiologi liitteli sisäkorvaistutteita tietokoneeseensa, me leikimme lattiatasossa. Sitten torstailta tuttu rutiini tapahtui, korva kerrallaan säädeltiin voluumeja ja tarkkailimme tytön reaktioita. Mukanamme tällä kertaa oli oma tukihenkilömme D, jonka silmäkulmien huomasin salakavalasti välillä kostuvan – kun tyttö reagoi niin positiivisesti kaikkeen! Hän hymyili, kun minä hänelle juttelin ja hän suorastaan innostui tampuriinista ja rummuista!

Saimme jälleen ohjeet kotiin vaihtaa prosessoreiden ohjelmaa päivittäin, jolloin kotosallakin äänenvoluumit pikkuhiljaa nousevat – ja torstaiaamuna anivarhain olisimme seuraavan kerran implantteja säätelemässä Southamptonissa.

Kotimatkalle lähdimme hyvin iloisin mielin.. Ja bussissapa äidillä vasta riemu repesikin! Olihan audiologi jättänyt tarkoituksella istutteisiin kovemmat voluumit päälle kuin mitä aiemmin päivän aikana tytöllä oli, ja tyttö kiinnostui kovasti bussimatkan tapahtumista aivan eri tavalla kuin aiemmin! Rattaissa olo ei enää kiinnostanutkaan, vaan syliin piti päästä – ja äidin turvallisesta sylistä oli hyvin jännittävää seurata, kun bussiin nousi uusia matkustajia ja kun he kenkiään kolkutellen kulkivat bussin käytävää pitkin istumaan. Ja entäs, kun bussin takaovet aukenivat päästääkseen bussipysäkille jääviä asiakkaita pois – se merkkiääni oli todella jännittävä! Minä supattelin selittää tytön korv.. paidassa klipsillä kiinni olevaan mikrofoniin, mitä mikin ääni tarkoitti, ja aina bussin pysähtyessä innostuneella äänellä supatin tytölle:

“Oletko valmis? Ihan kohta ovet taas avautuu ja .. Nyt! Kuuletko?” Tyttö katsoi aukenevia ovia ja hymyili ja seurasi, kun matkustajat nousivat pois bussista. “Nyt, odotas, tuolta on tulossa bussiin lisää matkustajia, kunhan he ehtivät sisälle niin kuuluu taas se merkkiääni, ja ovet menevät kiinni.. Nyt tuli viimeinen, eli oletko valmis? Valmis? NYT! Näetkö?”

Vitsit meillä oli hauskaa. Ja meidän kanssamatkustajilla katsoa meidän riemua.

Tyttöhän oli jo audiologilta lähtiessämme aivan univalmis, mutta eihän maailman avautuessa ehdi eikä malta nukkua! Sama meininki meillä jatkui junassakin, missä jäimme hyvin tyytyväisesti käytävälle kaksistaan istumaan ja seuraamaan kuinka junan ovet menevät kiinni.. ja auki..! Kiinni… ja auki! Kera merkkiäänien!

station

Bournemouthin asemalla sanoin tytölle, että nyt tultiin kotiin. Kun porteista olimme ulos päässeet, tyttö oli oudon hiljaa kaiken sen innostuneiden äännähdysten jälkeen. Vilkaisu rattaisiin kertoikin, että implanttien prosessorit olivat tipahtaneet paikoiltaan eikä tyttö enää kuullut. Samalla liikenteen mölykin hiljeni sen verran, että kuulin implanttien kaukosäätimen “prosessori tipahtanut paikoiltaan” – merkkiäänen. Näytin prosessoria tytölle ja napsautin sen paikoilleen – ja tyttö päästi ilahtuneen äännähdyksen! En halua lukea tilannetta ihan liikaa luoden sille olemattomia merkityksiä, mutta koko matkan kävellessämme kotiin tyttö seurasi autoliikennettä ja päästeli iloisia vinkauksia.

Hän niin kuulee. Minun tyttöni kuulee. Kuulee ja rakastaa sitä!

mansikkanaama

Neiti Mansikkaposki.

Pitihän sitä vähän juhlia mansikoilla. Ihan vähän vain. Jaettiin isiltä salaa mansikkarasia, kun ei haluttu häntä ottaa osingoille. Tämä oli meidän tyttöjen päivä, ihan oma päivä, ja ihana sellainen!

Blogini vakilukijoille:

Olen tuolla Facebookin puolella hihkunut innosta, kun keksin miten teitä lukijoita voisin ilahduttaa! Kaikille teille ihanille ei luonnollisesti resurssini riitä jotain lähettämään, vaikka kuinka haluaisin – joten päätin järjestää arvonnan Facebookin puolella. Jos sen järjestäisin blogissa, myös satunnaiset sivustolle löytävät voisivat osallistua. Mikä tietenkin niin sanotussa normaalissa arvonnassa onkin ihan OK! Mutta haluan ilahduttaa nimenomaisesti teitä vakilukijoita, jotka säännöllisesti palaatte lukeman raapustuksiani. Siksi arvonta tulee tapahtumaan vain Facebook-sivuista tykkäävien kesken.

Tulen tähän käyttämään omia roposiani, joten kaupallisesta yhteistyöstä ei ole kysymys. Kun Facebook-sivustolla tulee 200 tykkääjää täyteen, niin käväisen paikallisessa Whittard - liikkeessä ja ostan tällaisen!

Mikä olisi englantilaisempaa kuin tee? Mikä on ihanampaa näin syksyllä viilenevissä illoissa kuin höyryävän kuuma kupillinen hyvää teetä? Ja vaikkei teestä tykkäisi, niin sitten käyttöönsä saisi nuo ihanat rasiat – joiden kuviointikin on hyvin tunnetusta englantilaisesta tarinasta!

En tiedä teistä, mutta itse olen tuosta hyvin innoissani! Taputtelen itseäni selkään, että tällaisen hokasin – olinhan jo pitkään pyöritellyt mielessäni, että mitä ihmettä se arvottava kohde voisi olla. Tämä tuntuu hyvin minulta ja blogini näköiseltä, ja toivonkin tämän lahjan tuovan jollekulle teistä ajallaan paljon iloa ja lämpöä syysiltoihin!

Enää 10 tykkääjää, ja voin ryhtyä arvonnan järjestyspuuhiin!