Voi, kun he vain kysyisivät!

miecorel

Ymmärrän, että lapseni on pienikokoinen ikäisekseen ja motorisilta taidoiltaan jäljessä. Luonnollisesti se riipaisee, sillä kaikista “voi kunpa aina pysyisit näin pienenä, vitsit miten aika menee nopeasti” – huokaisuista huolimatta uskallan väittää, ettei kukaan vanhempi oikeasti sanomaansa kirjaimellisesti tarkoita.

Yritän edelleen tottua ajatukseen, että EL:ää jopa vuoden nuoremmat ihmisalut osaavat enemmän kuin meidän tyttäreni. Edelleen koen suuria tunnekuohuja nähdessäni pienokaisten istuvan ilman tukea ja leikkivän omatoimisesti. Tunnen syyllisyyttä siitä ylenpalttisesta ahdistuskohtauksesta, jonka koin nähdessäni Facebookin uutisvirrassani videon alle vuoden ikäisestä pienestä ottamassa ensiaskeliaan. Kun joskus tuntuu siltä kuin meidän pienokaisemme olisi jämähtänyt paikoilleen, tunnen kateutta “normaalien” vauvojen kehityksestä. Mikä taas tuntuu pahalta, koska käännän sen vihreän monsterin itseäni vastaan.

“Eikö tyttäreni olekaan minulle täydellinen juuri sellaisena kuin hän on?”

minnuu

Joskus ahdistuskohtauksen saa aikaan ihmisten vaivaantuneisuus. Miksi he eivät vain uskalla kysyä niitä mieltään polttavia kysymyksiä, kun ovat tilanteeseen kanssani jo ajautuneet? Kai brittienkin kaikessa ylikohteliaisuudessaan pitäisi ymmärtää, että kohteliaasti asetetut kysymykset satuttavat vähemmän kuin se vaivaantunut varpaisiin tuijottelu ja painostava hiljaisuus…

Viime aikoina ulkomaailmassa liikkuessamme vanhemmat ovat tulleet ihastelemaan meidän iloisesti hymyilevää ja äännähtelevää “vauvaa”, ja kutsuvat omia taaperoitaankin tervehtimään pientä. Kuin noudattaen perheellisten smalltalkin käsikirjaa he tiedustelevat tyttäreni ikää, odottaen kuulevansa mitä tahansa parista kuukaudesta puoleen vuoteen vastaukseksi. Ne jähmettyneet kasvot ja tiukaksi puristetut huulet, kun kerron tyttäreni olevan jo 1v. 7kk vanha.. He vilkaisevat sitä omaa taaperoaan, jota olivat kutsuneet “vauvaa” katsomaan – taaperoa, joka onkin “vauvaa” nuorempi. Eivätkä he osaa sanoa mitään.
Eivät yhtään mitään.

Joskus itse yritän korjata tilannetta lepertelemällä EL:lle sanoen häntä minun pikkupikkupikkuruiseksi keskosvauvakseni, mutta sekään melkein poikkeuksetta ei vaivaantunutta ilmettä noilta ystävällisiltä sieluilta leikkaa. Niinpä yhä useammin jään vain istumaan bussin penkille hiljaa, tytärtäni hoidellen. Omalta ahdistukseltani en muuhun kykene.

Jos he vain kysyisivät.. Jos he vain saisivat suunsa auki kysyäkseen, että syntyikö hän ennenaikaisesti tai onko hän erityislapsi.. Kysyisivät vaikka suoraan syytä lapseni pieneen kokoon! Se helpottaisi niin paljon. Se osoittaisi, etteivät he hämmentyneet liikaa tyttäreni iästä ja olisivat edelleen kiinnostuneita. Että he haluaisivat oppia. Se satuttaisi niin paljon vähemmän kuin se ilkeä, turhan painostava hiljaisuus, johon he vajoavat vastaukseni jälkeen. Hiljaisuus, jota minä en osaa rikkoa ilmoittamalla välittömästi tyttäreni vammoista. Koska pelkään, että se taas saisi heidät entistä vaivaantuneemmiksi, jos pelkkä iän kertominen saa heidät reagoimaan noin.

simmunimun

Pitää tosin myöntää, että olen ollut hyvin herkillä lähiaikoina. Väsymys painaa koko kroppaa; päänsärystä olen kärsinyt päivittäin jo viikon ajan. Tytön hampaiden tehtailu käy tosiaan koko perheen voimille. Se on ajanut Danin nukkumaan olohuoneeseen yöunensa arkisin, jotta minä ja tytär voimme nukkua vierekkäin parisängyssä. Suukivuissaan tyttö öisin kaipaa syliä enemmän kuin koskaan ennen. Hän vaatii rauhoittuakseen vanhemman tasaisen sydämensykkeen sekä turvalliset käsivarret kiedottuna ympärilleen tiukassa haliotteessa. Ja kaikkein tärkeimpänä äidin peukalon, jota puristaa koko pikkuruisella nyrkillä yön pimeydessä.

Koomaväsymyksessäni olen tuijottanut kahvilassa monttu auki myyjää, joka tiedusteli mitä voileipääni halusin. Olen itkua tihrustanut bussissa, kun väsyttää niin ja joku ystävällinen sielu erehtyi tiedustelemaan tyttäreni ikää. Olen höpöttänyt Paulan kanssa yliopistolla ja mennyt sekaisin ajatuksissani pelkästään kuulumisia kertoessa. Olen kärsinyt jatkuvasta ahdistuksesta, eikä nukkumaanmeno paniikkia vastaan taistellen ole sitä kaikkein helpointa. Vaikka omalla tavallaan huvittavaa onkin tuntea sydämensä hakkaavan kylkiluita vasten kuin tarkoituksenaan puskea rintakehän lävitse haukkomaan ilmaa..

Mutta kyllä tämä tästä. Sitten kunhan hampaat on puskettu ikenien lävitse. Ulkona on jo kivan kirpsakka keli, ja Dan yllätti meikäläisen ostamalla mehustimen. Porkkana-appelsiini-inkivääri – mehu piristää kyllä, oli päivä miten ahdistava tahansa!

Dan kokkaa: Shepherd’s pie

Ei siinä kestänytkään kuin melkein puoli vuotta, että muistin hihkaista Danille “ota kuva ennen kuin tarjoilet ruoan!”, jotta saataisiin postaus ruoasta aikaiseksi… Juttusarjan edelliseen osaan verrattuna kuvia ei siis ole jokaisesta työvaiheesta, mutta itsessään resepti on niin yksinkertainen, ettei tästä varmaan haittaa ole.

Joten, vihdoin ja viimein, juttusarjamme toinen osa:

otsikko2

Tarvitset:

  • Perunoita
  • Voita
  • Sipulia
  • Jauhelihaa
  • Juustoa
  • Vihanneksia: herneitä, porkkanoita, pinaattia – me yleensä käytetään sekavihannespakasteita
  • Lihamauste
  • Yrttisekoitus mausteeksi – oreganoa, basilikaa ym.
  • Vettä
  • Pippuria

Hyvin yksinkertaiset ohjeet:

  1. Ensimmäisenä kuori ja pilko perunat ja keitä perunat pehmeiksi.
  2. Kuori ja hienonna sipulit, minkä jälkeen sulata voi pannulla ja heitä sipulisilppu pannulle kuullottumaan.
  3. Esikeitä vihannekset – ei kypsiksi asti!
  4. Ruskista jauheliha ja heitä kypsän jauhelihan sekaan keitetyt vihannekset hakemaan makua. Mausta lihakasvisseos esimerkiksi lihaliemikuutiolla tai muulla lihamausteella sekä yrttisekoituksella. Lisää seokseen vettä, jotta se olisi kostea ja siten siinä tarpeeksi kastiketta. Laita sitten lihakasvisseos uunivuokaan.
  5. Kun perunat ovat pehmeitä, kaada keitinvesi pois ja muussaa perunat perunamuussiksi.
  6. Ota sitten kapusta kauniiseen käteen ja kauho muussi lihaseoksen päälle “kuoreksi”. Sivele perunamuussi sileäksi ja tasaiseksi kanneksi haarukalla.
  7. Halutessasi voit jättää juuston kokonaan pois, mutta juustoraaste perunamuussin päällä on kyllä henkilökohtainen suosikkini tässä reseptissä, antaa sellaisen kivan rapsakan säväyksen annokselle!
  8. Halutessasi voit vielä lisätä mustapippuria perunamuussin päälle.
  9. Koko helahoito uuniin pariksikymmeneksi minuutiksi, kunnes juusto on kivan kultaisen ruskea – ja ruoka on valmista tarjoiltavaksi!

sheperdsTämä on yksi perinteinen ja hyvin tyypillinen kotiruoka täällä brittilandiassa – vähän niin kuin suomalainen perunamuussi jauhelihakastikkeella. Vie vähän enemmän aikaa, mutta tästä on tullut jokaikisen kerran niin maittavan hyvää, että jopa tuo vähäsyömäinen mies hakee itsekin lisää.. Jos vain napani olisi vetänyt enemmän, minä olisin syönyt kolme lautasellista… Niin kotoisan hyvää!

piekerros

Tässä kuvassa näkyy “piiraan” kerroksittaisuus – lihat ja kasvikset alla, perunamuussi päällä.

pielautanen

Maltoin jopa ottaa kuvan omasta annoksestani, ennenkuin otin suupalastakaan! Elkin söi muuten samaa kuin me (mutta soseutettua versiota), ja hänkin suorastaan ahmi annoksensa kuin koko viikon nälkää nähneenä!

(Danilta on kyllä välillä ihan turha kysyä reseptejä..
“Miten paljon vettä?”
“En minä tiedä. Sillein sopivasti.”
“Mikä on sopivasti?”
“Niin että se on.. kosteeta. Että siinä on tarpeeksi kastiketta.”
“Mikä on tarp.. Okei! Eiköhän se tällä mene..”)

Ehdottakaa minulle musiikkia!

Ennen kuuntelin musiikkia jatkuvasti – olin kaikkiruokainen, en yhden bändin lipun heiluttaja. Enkä osaa oikein sanoa miksi, mutta Englantiin muutettuani musiikin kuuntelu vain jäi.
Nyt olen tipahtanut aivan täysin musiikkimaailman kärryiltä.

mue

Avasin eilen uudestaan Spotifyn tilini, ja vanhat soittolistani eivät enää oikein iskeneet. Lisäksi olen aivan varma, että osa niistä on kadonnut jonnekin bittiavaruuteen ajan myötä, ja yritinkin sitten kaivella muistilokeroistani hyviä kappaleita ja artisteja uusia soittolistoja varten. Mutta niin kuin eilenkin, tänäänkin pääkopassani humisee tyhjä tuuli..

Olenkin laittanut soimaan Spotifyn omia listauksia, vain kuunnellakseni jotakin. Mutta eritoten kahdelle hyvin tärkeälle toiminnalle haluaisin juuri ne oikeat musiikit hellimään korvasopukoitani – nimittäin juoksulenkille sekä kirjoittamisen hetkiini jotain inspiroivaa. Jotain, mikä saa sormeni suorastaan lentämään näppäimistöllä.

Nyt tuolta inspiraation henkeä nostattavalta listaltani löytyy Keira Knightleyn laulama “Lost stars” elokuvasta “Begin Again”

Juoksulenkeille tunnelmaa nostattamaan

Sekä ehdoton voimalauluni löytyy myös listoilta

Mitä sinä kuuntelet, kun lenkkarisi tamppaavat asfalttia?
Mitkä soinnut nopeuttavat luovuuden virtaasi ja saavat sormesi kiitämään näppäimistöllä?
Mitkä kappaleet saavat aamun kirkastumaan?

Älä ujostele – kaikki ehdotukset otetaan riemulla vastaan!

3/5 #mainiomarraskuu

Päivä 10: ankea Kaunis harmaus

Heti aamusta mieli pyöri aiheessa harmaus. Värittäisinkö paperille erisävyn harmaita, ottaisinko kuvan auringonvalossa kimaltavasta asfaltista, harmaista pilvistä.. Mistä?

6tag_111114-085439

Kun näin rapakon pienen, se oli siinä. Asfaltti kimalsi, pienen lammikon vedenpinta kimmalteli – asetelmia olisi saanut otettua noiden lehtien ja pienien risujen kautta, kuin myös vedenpinnan kuvajaiset kiehtoivat visuaalista silmääni. Tuloksena tällainen räpsäisy kännykän kameralla kiireessä; mielessä kävi vaikka mitä muita kuvausideoita, mutta tällä mentiin. Jo se piristi mieltä, kun aina mielikuvissani negatiivisena värisävynä näkynyt harmaa yhtäkkiä näyttäytyikin mielessäni niin kauniina.. vain, koska annoin sille mahdollisuuden.

Päivä 11: Hymy

Hymy, johon ei voi olla vastaamatta:

6tag_121114-100419

Päivä 12: Onnistuin tänään…

Pari viikkoa siinä menikin, mutta tuona keskiviikkopäivänä pääsimme vihdoin ja viimein jälleen uimaan. Ensin rupattelimme niitä näitä äitiryhmässä, missä minä sain vauvaa pidellä sylissäni – ja pikaisen lounaan jälkeen lähdimme läheiselle uimahallille.

Tyttöä nauratti vedessä niin paljon, että koko uimahallissa raikui – ja tämän myötä saatiin huomiota osaksemme jopa niin, että eräs uimavalvojista toi meille uimalelun uintihetkemme ilostuttamiseksi vielä lisää. Voi, kun meillä oli niin kivaa – vieläkin hymyilyttää, kun muistelen tuota tytön riemua!

Päivä 13: Lempimukini

6tag_141114-152516

.. on koko talon isoin kahvimuki. Mitä enemmän kahvia, sitä tyytyväisempi äiti!

Päivä 14: Kirje/Kortti rakkaalle

Rakastan saada käsinkirjoitettuja oikeita kirjeitä, ja aivan yhtä paljon rakastan niiden kirjoittamista. Perjantaina kirjailinkin kirjeet siskoni perheelle!

6tag_141114-152639

Ongelmana on vain lähettäminen. Kun vain muistaisi kerrankin käydä postitoimistossa!

Päivä 15: Unelma

Tytön nukahdettua päikkäreille, minä pysähdyin miettimään päivän kuvahaastetta. Unelma? Haaveilen.. niin paljosta. Olenhan niistä blogannutkin! Kävinkin vilkaisemassa tuon postauksen ja innokseni tajusin yhden haaveistani jo tulleen toteen. Sitten otin kynän ja paperia, ja piirustelin piirtää yhden noista vielä toteutumattomista haaveista.

925603_305516006312279_5263678_n

Oma shetlanninlammaskoira – tytölle avuksi ja tueksi, leikittäjäksi ja minulle lenkkiseuraksi.

Päivä 16: Onnelliseksi minut tekee

Niin kuin instagramiini kirjailin: “Minut onnelliseksi tekee.. minun perheeni, jokainen sen jäsen yksilöinä ja omina persooninaan. He ilahduttavat, suututtavat, ärsyttävät ja saavat minut ajattelemaan. Olen niin onnellinen, että juuri he ovat minun perhettäni!”

10817525_1487621404860162_125568976_n

#mainiomarraskuun aiemmat postaukset:

Postaus on nyt pari päivää myöhässä, ihan vain sen takia että meillä tehtaillaan edelleen kovaa vauhtia hampaita – mikä tarkoittaa niin perheen pienimmälle kuin meille vanhemmillekin ylitöitä yötunteina. Tämä on johtanut kaksi päivää kestäneeseen väsymyspäänsärkyyn meikäläisellä, mistä taas johtui tämä hiljaisuus blogin puolella. Pahoitteluni!

Ps. Oletko jo ehdottanut minulle kuvausaiheita joulukalenteriin?

Keskoslasten päivä – vinkkejä keskosperheen tukemiseen

keskostenpaiva

Eilen oli kansainvälinen keskosten päivä, ja ihan oman pirpanan kunniaksi halusin sitä muistaa näin blogissakin! Vielä niinkin tärkeällä aiheella, kuin miten keskoslapsiperhettä voisi auttaa. Tästä heitin kysymystä Kevyt-yhdistyksen Facebook-sivulla, ja postauksen vinkit ovatkin muiden keskoslasten vanhempien kanssa yhdessä mietittyjä ja meikäläisen yhteen punomia.

Ihan ensimmäisenä on tärkeää muistaa, että jokainen kokee asiat omalla tavallaan oman perheensä tilanteen kautta. Jokainen alle listattu neuvo ei sovi kaikille – se, mitä yksi toivoo, voi olla toiselle jopa kurjaa. Tärkeää onkin rohkaista mieli ja suoraan kysyä, että mitä kuuluu ja olisiko mitään, miten voisi olla avuksi – ja vielä tärkeämpää on kuunnella vastaus! Toisinaan uudet keskoslapsen vanhemmat kokevat, etteiväthän he nimenomaisesti apua tarvitse, vaan heidän teholla sinnittelevä pienokaisensa. Siinä kaiken pelon, huolen ja stressin keskellä uusi vanhempi helposti unohtaa itsensä – minkä vuoksi paha olo purkautuu sitten, kun pienokaisen kanssa päästään kotiin. Aivan niin kuin minulla kävi. Sen vuoksi onkin tärkeää muistuttaa myös näitä vanhempia siitä, että hekin tarvitsevat pientä huolehtimista, että jaksavat huolehtia sitten siitä sisupakkauksesta teholla. Jo pienet muistamiset ilahduttavat!

Joskus vaikeassa tilanteessa uupunut uusi äiti/isä ei myönnä tai ymmärrä itse avuntarvettaan, ja vastaus avuntarjoukseen saattaakin siksi olla kieltävä. Tätä ei missään nimessä saa ottaa henkilökohtaisesti, vaan heittää se yleinen “voisinko auttaa jotenkin” – avuntarjous kokeiltujen roskakoppaan ja tarjota konkreettisesti apua. Vaikka “tuon teille ruokaa, onkos teillä allergioita?” tai “Minäpä vien nuo roskapussit mennessäni”. Nuo lausahdukset eivät mitä todennäköisemmin tuo kenellekään tunnetta siitä, että toinen säälisi, vaan päinvastoin vakuuttaisi huolenpidosta. Myöhemmin tämä perhe saattaa uskaltaa kääntyä puoleesi, kun kerran olet jo tarjonnut apua tai pienen askareen tehnyt perheen arkea helpottaaksesi.

Älä mieti, etten minä voi tai ettei minun tarvitse auttaa, koska en ole niin läheinen. Kaukanakin asuva voi auttaa monella tavalla – ja ehkä tästä listasta on apua myös teille keskosperheen kaukorakkaille.

sairaala


Näissä eritoten apua arvostettaisiin:

  • Hoitoapua sisarusten kanssa – jos perheessä on muita lapsia, he tarvitsisivat tekemistä, syliä ja huomiota, kun vanhemmat ovat sairaalajakson ajan paljon poissa. Keskosen syntymä on heillekin kova paikka!
  • Kotona tehty ruoka. Kun päivät menevät keskosen luona sairaalassa, niin valmis ruoka ilahduttaisi koko perhettä! Kaiken pikaruoan keskellä sairaalajakson vuoksi kotiruoka on luksusta.
  • Kaupassa käynti puolesta, kotona imurointi, pyykkääminen, lumenluominen, haravointi, nurmikon leikkaaminen, tiskaaminen – asioita, jotka tilanteesta huolimatta keskosperheessäkin pitää tehdä. Jos joku toinen tekee puolesta kerrankin, niin se on “iso kivi pois sydämeltä siinä tilanteessa”.
  • Jos keskosvauva/vauvat ovat muualla kuin kotikaupungissa, niin majoituksen tarjoamisesta vanhemmille on varmasti useimmiten hyötyä, jos itse sattuu asumaan sairaalapaikkakunnalla! Lisäksi sairaalalla paljon oleskelevia vanhempia voi siellä käydä tervehtimässä, ja viedä vaikka syömään.
  • Kun keskosen sairaalalta kotiutuminen alkaa lähestyä, niin yhdessä toteutettu kodin valmistelu tähän suuren tapahtumaan on yksi parhaimmista asioista, missä voi auttaa.
  • Keskosperhe on myös vauvaperhe, jota voi auttaa, muistaa ja onnitella samoin kuin muitakin. Esimerkiksi rotinaperinnettä toteuttamalla!

Joskus ihmiset unohtavat, että keskosperhe on myös vauvaperhe, jota voi auttaa, muistaa ja onnitella samoin kuin muitakin.


Pieniä palveluksia:

Pienen pieniä käytännön juttuja, jotka auttavat vaikealla hetkellä jaksamaan.

  • Monet kokevat puhelimeen vastaamisen kaikkein rankimpana yhteydenpitokeinona – tekstiviestit ja muut vastaavat antavat perheelle enemmän tilaa hengittää ja vastata sitten, kun siihen kykenee.
  • Viestillä kuulumisia kysellessä on paineita poistavaa ja ihanan ymmärtäväistä, jos viestin kirjoittaja on loppuun kirjaillut “vastaa kun jaksat ja ehdit ♡”.
  • Suklaalevy postissa. Mikä ihana ylläri odottamassa pitkän sairaalapäivän jälkeen postiluukussa!

    • Toki suklaalevyn tilalla voisi olla vaikka itsetehty kortti tai kirje, tai vaikkapa villasukat, alennuskuponkeja lehdistä – mitä vain pientä, millä voisi muistaa koko perhettä!
    • Pienet housut keskoselle merkkinä siitä, että kyllä sieltä sairaalasta kotiinkin tullaan!
    • Pientä evästä vanhemmille sairaalaan – merkkinä siitä, että vanhempienkin jaksaminen on tärkeää.
    • Sisaruksille pieni kirja, jota toinen vanhemmista voisi lukea keskoslapsen isosiskoille ja -veljille – merkkinä siitä, että he ovat ihan yhtä tärkeitä kuin sairaalassa oleva sisaruksensa.

Ajattelin, että hyvinhän minulla itselläni asiat on, jos tässä jotain tarvitsisi auttaa olisi se teholla sinnittelevä tyttäreni, eikä lähipiirimme tietenkään millään tavoin häntä pystynyt auttamaan. Jälkikäteen ajateltuna huomasin kuitenkin arvostavan kaikkia apuja, mitä saimme. Päällimmäisenä jäänyt mieleen se, kun meille oli tehty ruokaa, jonka saatoimme poiketa kotimatkallamme nappaamassa mukaamme ja syödä rauhassa omassa kodissamme, teholla viettämämme päivän jälkeen.

aitisaikk


Muista!

  • Onnittele syntyneestä vauvasta/vauvoista, vaikka syntyvätkin etuajassa! Esimerkiksi: “Onneksi olkoon perheenlisäyksestä – olette ajatuksissamme, ilmoittelettehan jos voimme olla avuksi?”
  • Se on arvokasta, että joku jaksaa kuunnella, kuunnella ja vielä kerran kuunnella. Vaikka samat asiat yhä uudestaan ja uudestaan. Että on se joku, jota vasten nojata ja väsymyksen tullessa itkeä. Olethan sinä tälle perheelle se joku?
    • Jotkut keskosperheet kokivat tehtäväkseen lohdutella muita heidän omasta tilanteestaan.. Ethän sinä laita näitä perheitä tuohon tilanteeseen?
  • Kuulumisia kysellessä muista, että et välttämättä ole ainut perään huhuilija eikä tilanteesta väsyneet vanhemmat jaksa aina välittömästi vastata. Pyyntö pieni siis – älä laita tunnin tai parin päästä huhuiluviestiä vastauksen perään, sillä se vain rasittaa. Anna heille oma aikansa ja paikkansa, he kyllä muistavat että otit yhteyttä. Jo se lämmittää mieltä. He vastaavat, kun pystyvät ja jaksavat.
  • Kunnioita perheen toiveita – toiset keskoslapsiperheet toivovat, että lähimmässä piirissä asiat jaettaisiin keskenään, jottei heidän tarvitse jatkuvasti toistaa kertoa samoja asioita yhä uudelleen. Toiset taas haluavat kertoa itse, ja pahastuisivat asioiden levittelystä. Kysy, saako heidän sairaalakuulumisia kertoa eteenpäin!
  • Parhaita olivat tällaiset kommentit: “En osaa edes kuvitella miltä sinusta tuntuu tai mitä käyt läpi, mutta jos voin vain mitenkään auttaa niin kerro!”
    Paljon parempi kuin tällaiset: “Juu, meidänkin tyttären kämppiksen kaveri sai puolet pienemmän vauvan kuin te ja ihan kelpo ihminen siitäkin on tullut!”

  • Muista keskoslapsen infektioherkkyys – jos sinulla tai perheelläsi on jollakulla vatsa löysällä muuten kuin ihran muodossa tai flunssaa, älä tunge vierailulle.
  • Ajattele, mitä sanot – esimerkiksi tällainen kommentti ei saa aikaan muuta kuin satutettuja fiiliksiä: “me nyt odotettiin jääkö ne eloon, ennen kuin aateltiin onnitella”. Vauva/vauvat ovat syntyneet – onnittele.
  • Älä vähättele. Ei “no ihan hyvänkokoinenhan tuo oli!”, “mikä sua nyt siinä niin nyppii, terve lapsihan teille tuli?” tai “älä nyt viitsi hei, siellä se saa hyvää hoitoa, ei tarvitse turhaan murehtia!”. Mieti asia vanhemman kannalta – kuinka luonnollista on jättää lapsi sairaalaan parin päivän ikäisenä muiden hoitoon, kun yleensä sairaalasta kotiuduttaan vauvan kanssa yhtä aikaa? On luonnollista, ettei tuollaisesta säikähdyksestä noin vain päästä yli, eritoten jos lapsen syntymän ennenaikaisuus tulee ihan täysin yllätyksenä.
  • Kun lapsi kotiin saadaan, niin vältä kommenttia “mutta nythän kaikki on ihan hyvin”. Teoriassa näin toki on, mutta käytännössä ei. Stressitilanteesta johtuen vanhempien päiden sisällä on viikkokausien ajan raivonnut erilaisista tunteista koostunut hirmumyrsky – sen ainesosina muun muassa pelko, huoli, toivo, pettymys, syyllisyys ja jopa ilo sekä onnikin.

Tämä listaus on sovellettavissa myös muihinkin tilanteisiin, joissa lapsi on sairaalassa!

kkp

Tämä lista ei ole ikinä valmis – on niin monta upeaa tapaa auttaa hankalassa tilanteessa olevaa perhettä. Keskustelimme muiden keskoslasten vanhempien kanssa pitkät tovit siitä, kuinka herkkänä itse kukin oli tuona sairaalajakson aikana – kun oli juuri kokenut synnytyksen, joka ei mennyt niin kuin oli toivonut, pelko keskoskaapissa elävästä perheenjäsenestä, voimattomuuden ja jatkuvan riittämättömyyden tunteet eritoten perheissä, jossa myös muita lapsia.. Äidillä hormonit katossa ja ylikin, väsymys kodin ja sairaalan välillä ravaamiseen, unettomat yöt

– lopputuloksena se, että joskus tuossa aallokossa tunteet heittää yli, oli avuntarjoaja tai kuunteleva ystävä sanonut tai tehnyt mitä tahansa. Joskus ne hyväntahtoisimmatkin eleet saavat haavat auki ja väsyneen äidin raivoamaan tunteitaan voimalla ulos, tai pahimmassa tapauksessa painamaan ikävät tunteet sisäänsä. On asioita, joita ei kannata kenellekään erityislapsen vanhemmalle tai keskoslapsiperheen vanhemmalle sanoa, mutta joskus ne oikeatkin sanat satuttavat.

Viimeinen neuvo onkin, että älä hipsuttele varpaillasi. Kysy, tiedustele, auta, älä säikähdä tunnekuohuja. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ole läsnä. Jos jännittää, että sanot jotain väärin – sano se ääneen. “Minua pelottaa, että satutan.. Että sanon jotain väärin, kun haluaisin vain olla tukenasi.” Tuota sairaalajaksoa on vaikea ymmärtää, jos sitä et itse ole kokenut – eikä sinun tarvitsekaan. Kunhan olet läsnä.

Oliko tästä listasta apua? Lisäisitkö jotain, mitä ajatuksia tämä herätti?

Ehkä kaikkein tärkein oli keskusteluryhmä, jossa kävin kun tytöt olivat pieniä. Ryhmä, jossa uskalsi puhua myös kaikkein vaikeimmistakin aiheista.

AV-palsta & blogin mainostaminen

Huomasin eilen Google Analyticsistä, kuinka Vauva.fi:n pahamaineiselta Aihe Vapaa – keskustelupalstalta oli löytänyt porukkaa blogini pariin. Yleensä en kyseiseen Internetnurkkaukseen mene pyörimään ihan siitä syystä, että minua surettaa lukea ihmisten vihamielisyydestä ja kilpailusta siitä, kuka on se ilkein vierailijakommentoija. Samasta syystä lähdin aikanani Äitylit-fbryhmästä, kun en yhtään tykännyt kuinka Facebookin newsfeedini täyttyi vihamielisillä keskusteluilla. Siksi nytkin epäröin mennä tutkimaan, että mitäs kautta av-palstalta tänne minun reviirilleni on löydetty

– mutta olen iloinen, että niin tein! Koska sieltä löytynyt kommentti oli niin ajatuksia herättävä, että pitää päästä tätä ajatussumaa purkamaan ihan bloginkin puolella! Tuo kyseinen hieno kommentti on tämä:

Capture

Ei tosiaan ole tuore kommentti, mutta edelleen ajankohtainen. Kyllähän minä nimittäin noita tageja edelleen viljelen, enkä yhtään piilottele lapseni vammaisuutta. Pitää myöntää, että en suoraan sanottuna ymmärrä kommentoijan pointtia – mutta sitä pointtia kaivellessani ja aivoja tuulettaessani bloggaajakavereiden kanssa sain monta mielenkiintoista ajatuksen perhosta kiinni.

Valmiina?

mainostaminen

Pikaisella hakukoneiden rasituksella löysin mainonnalle kolme pääasiallista tehtävää: tiedottaminen, asenteiden luominen ja muokkaus sekä käyttäytymisen ja toiminnan aikaansaaminen. Hyvin yksinkertaistettuna mainonnalla tuodaan esille sitä, mikä omassa tuotteessa on erilaista ja ehkä parempaakin kuin mitä kilpailijoiden vastaavassa tuotteessa, ja pyritään saamaan oma tuote potentiaalisen asiakaskunnan tietoisuuteen. Joten kyllä – mainostan blogiani. Yhtenä blogimme massasta eroavana tekijänä on kuin onkin tyttäreni vammaisuus, ja sitä käytän hyvinkin tarkoituksenmukaisesti blogissani mainonnan tehtävissä.

Miten?

  1. Tiedottaminen eli viestinnälliset tavoitteet

    Tiedotan hyvin selkeästi jo blogini otsakkeessa, että kyseessä on erityisperheen elämään keskittyvä perheblogi. Käytän hashtagia #erityislapsi tietoisesti, sillä toivon sitä kautta blogiini sekä sen moniin somekanaviin löytävän juuri niitä vanhempia, jotka hakevat tietoa erityislapsista, sekä erityislapsien asioita ajavia järjestöjä. Erityislapsi onkin yksi tuloksekkaimmista hakusanoista, joiden kautta Internetnurkkaukseeni on löydetty, ja esimerkiksi sen avulla Twitterissä meidät on löytänyt monet vammaisasioita ajavat tahot kuin mediankin henkilöt. Kuin myös niin moni erityislapsen vanhempi, joiden toivon saaneen blogistani vertaistukea kuin myös sen tärkeän tunteen siitä, ettei kokemustensa kanssa ole yksin. Juuri tämän vuoksi kirjoitan elämästämme aidosti ja peittelemättä sekä häpeilemättä – sillä meillä ei ole mitään hävettävää.

    Käytän blogini tiedottamisessa siis hyvinkin tarkoituksenmukaisesti tyttäreni vammaisuuselementtiä. Jaan tietoa cp-vammasta kuin kuuroudesta sekä vammaisten asemasta yhteiskunnassa. Jaan mielenkiintoisia aiheeseen liittyviä uutislinkkejä niin Twitterissä kuin Facebookissa, ja käytän aihepiiriin kuuluvia hashtageja instagramissa kuin muuallakin tyttäreni kohdalla. Näin oikeasti vammaisuudesta kiinnostuneet tahot löytävät Internetin monimuotoisesta viestipaljoudesta meidänkin tiloihin, ja toivon mukaan saavat blogistani kuin sen eri somekanavista irti sen, mitä toivoo.

    Toiminnallani en itsessään kalastele lukijoita, sillä en koe ruikuttavani blogissani ja hakevani sääliä sillä, että meille on suotu erityislapsi. Hän on parasta, mitä meille on ikinä tapahtunut – ja se, että hän on vammainen, ei määrittele häntä ihmisenä emmekä me näe sitä jokapäiväisessä elämässämme. Sääliä kalastelevia blogeja löytyy varmasti Internetin sfääreistä, koska Internetistä löytyy aikalailla kaikkea mitä voi vain kuvitella. Meidän blogi ei sitä kuitenkaan ole.

  2. Asenteiden luominen ja muokkaus eli vaikutukset käyttäytymiseen

    Tämä on jopa yksi blogini tavoitteista! Haluan tuoda vammaisuuden lähemmäksi ja helpommin käsiteltäväksi asiaksi, sellaiseksi, jota ei tarvitse pelätä tai peitellä. Koska vammaisuudessa ei ole mitään, mitä häpeillä! Yhtenä suurimpana toiveenani onkin, että blogillani saisin aikaan paljon hyvänlaatuista asenteiden muutoksia vammaisia kohtaan – että ihmiset oppisivat näkemään sen ihmisen vamman takana. Oli vastaantuleva vammainen ihminen sitten kuuro, sokea, kuurosokea, cp-vammainen, auto-onnettomuudessa liikuntakykynsä menettänyt, down-suloisuus tai vaikkapa adhd-energiapakkaus, hän on kaikkien noiden ominaisuutensa takana ihminen. Ihminen tunteineen, ajatuksineen, toiveineen ja mieltymyksineen. Tyttärestäni kirjoittaessani haluan tuoda esille sitä ihanan valloittavaa persoonaa, joka hän on, unohtamatta tietenkään hänen arkensa haasteita. Meillä jokaisella on omat haasteemme, eikä vammaiset ihmiset ole siinä yhtään sen kummoisempia.

  3. Käyttäytymisen ja toiminnan aikaansaaminen

    Blogini tavoitteena edellisen lisäksi on saada ihmiset hyväksymään erilaisuus. Olemme jokainen erilaisia yksilöitä omine haasteinemme ja kykyinemme, eikä siinä ole mitään hävettävää. Toivonkin työlläni saavani aikaiseksi sen, että vammaisia ihmisiä ei enää vierastettaisi tai pelättäisi. Uskallettaisiin mennä sanomaan moi, ja jutella niitä näitä. Uskallettaisiin auttaa mäessä, ja tutustua ihaniin persooniin vammojensa takana. Ehkä löytää vammaisesta uuden parhaan ystävän, henkilön, jonka kanssa avartaa omia näkökantojaan. En voi toistaa tätä tarpeeksi – vammaisuudessa ei ole mitään hävettävää.

vammainenhei

Niin monta hekumallista ajatusten herättäjää!

Ensinnäkin tässä pureudutaan siihen, että olen äiti. “Miten kukaan äiti” – on kuin syyttävä sormi, joka painaisee “huono äiti” – leiman otsaani, koska ilkeän kertoa blogissani tyttäreni olevan vammainen. Ei siinä, ymmärrän kaivelemalla tuolta sen saman ajatuksen, jolla syytetään jokaikistä perhebloggaajaa ja äitibloggaajaa. Miten ilkeät julkaista lapsestasi kuvia, miten kehtaat revitellä lapsesi yksityisyydellä julkisesti? Pienellä lapsellahan ei kuitenkaan ole sanoja tai ymmärrystä, joilla kieltää moinen käytös vanhemmaltaan. Kuitenkin juuri lapset perheblogeissa kiinnostavat – heti, jos bloggaaja menee ilmoittamaan, ettei lapsestaan tule enää samalla tavalla kirjoittamaan tämän yksityisyyden suojelemiseksi, niin blogin kommenttikentät täyttyvät nurinasta. Tämä ei kuitenkaan saa myöskään olla se äidin tai isän syy jatkaa lapsensa asioista julkisesti puhumista, vaan eräänlainen huomionnosto sinne lukijakunnan suuntaan – pystytkö olemaan tuomitsematta toisen tekemiä päätöksiä oman lapsensa hyvinvoinnin edistämiseksi?

Itse olen ollut aina hyvin varovainen ja tarkka siitä, mitä kirjoitan tyttärestäni sekä minkälaisia kuvia hänestä julkaisen. Pidempään blogiani lukeneet tietävätkin, että yli vuoden verran tyttären syntymästä blogiin ei ilmestynyt paria poikkeusta lukuunottamatta yhden yhtä kuvaa hänestä, sillä halusin suojella erityistäni. Sittemmin pyörsin päätökseni, juuri mainonnan tehtävien kohtien 2 ja 3 takia. Se ei silti tarkoita, että julkaisisin hänestä ihan mitä tahansa. Yhtään kuvaa hänestä alastomana tai vaippasillaan ei missään julkisesti tulla näkemään. Kaikki hänestä julkaisemani materiaali on sellaista, mitä minä en itse häpeäisi, jos oma äitini olisi samanlaista materiaalia julkaissut itsestäni. Jokaisen kuvan ja tekstinpätkän kohdalla kysyn itseltäni – häpeäisikö teini-EL tätä? Vaikka kirjoitan hänestä totuudenmukaisesti, se ei tarkoita sitä että kertoisin hänestä kaiken.

Sen lisäksi tyttäreni ei ole blogini ainoa päätähti, vaan blogini ratsastaa hyvin paljon myös pelkästään minun itseni varassa. Kirjoitan itsestäni, toiveistani ja unelmistani, mieltymyksistäni ja ajatuksistani sekä niin menneisyydestäni kuin tästä hetkestä ja tulevastakin. Vaikka tyttäreni ehdottomasti onkin blogini vetonaula, koen itse olevani se blogin perushitti.

vakavaa hei

Vakava asia? No, onhan se. Aivan niin kuin sekin, että tyttäreni on tosiaan tyttö, ja hänen serkkunsa on poika. Minä en henkilökohtaisesti osaa lukea tätä mitenkään muuten kuin niin, että tyttäreni vammaisuutta pitäisi jotenkin piilotella. Aivan kuin siinä olisi jotain hävettävää, että hän on kuuro ja cp-vammainen. Olen järkkymättä sitä mieltä, että siinä ei ole yhtään mitään häpeiltävää – hän on ihana ja täydellinen juuri sellaisena kuin hän on! Syntymästään lähtien hänellä on ollut muutama erityinen haaste, jotka vaikuttavat koko perheen arkeen ja elämään – mutta ei se tee hänestä millään tavalla alempiarvoisempaa kuin kenestäkään muusta. Hän on ihminen. Niin kuin minä, sinä ja tuonkin kommentin kirjoittanut. Ulkopuolisen on ehkä vaikea ymmärtää sitä, mitä vammaisen arki kaikessaan on – minkä vuoksi minä pidänkin tätä blogia. Kirjoitan vammaisuudesta niin vanhemman näkökulmasta, kuin haluan tuoda entistä enemmän esille sitä myös vammaisten yksilöiden omasta näkökulmasta. Että vammaisuutta ei enää aristeltaisi, että se ei olisi enää mikään ihmeteltävä asia. Tai piiloteltava!

Vammaisuus sanana on inhottava, sillä siihen on latautuneet niin monet kulttuuriselliset mielikuvat, minkä vuoksi kyseistä sanaa en itsessään niin paljoa tykkää käyttää. Sen takia käytän enemmän sanaa “erityinen”. Koska me jokainen olemme erityisiä. Omine haasteinemme, kykyinemme ja puutteinemme.

En halua edes avata tuon Meriannen blogia sen jälkeen, kun kerran löysin tieni sinne.

Eikä sinun onneksi tarvitsekaan! Mutta jos joskus haluat tulla haastamaan ajatusmaailmaasi ja löytämään erilaisia näkökulmia vammaisuuteen, niin tervetuloa! Vaikka et blogiini todennäköisesti eksykään tätä postausta lukemaan, niin silti haluan kiittää – kiitos upeasta ajatuksia herättävästä kommentistasi. Kiitos! On ihana välillä haastaa omia ajatuksiaan ja asenteitaan, kaivella oikein kunnolla ja löytää se kaiken alku ja juuri. Syyt siihen, miksi bloggaan, ja miksi bloggaan juuri niin kuin bloggaan.
– Oikeasti, kiitos!

“Ihmistoukan syöttäminen” – kuvasarja

Kun näin nämä ihanuudet tuon mieskultani puhelimella, en voinut kuin hihittää. Kelasin yhä uudestaan ja uudestaan kuvasta kuvaan aivan kuin pikakelaten diashowta, kikatellen. Sitten kysyin sen tärkeän kysymyksen:

“Daaaaaa-an, saanko mie blogata näistä?”

Lupa saatu. Kuvasarja tässä:

syotto1

syottohetki2

syottohetki3

syottohetki4

syottohetki5

syottohetki6

syottohetki7

syottohetki8

syottohetki9

syottohetki10

syottohetki11

Tuollaisen kiedonnan avulla tytön kädet saadaan pysymään mukavasti alhaalla, jolloin ne eivät tule suun eteen tytön sitä tarkoittamatta.

Katsokaa tuota minun riemua yhteisestä tyttöjen hetkestä, Rubyn isosiskon ylpeyttä pikkusiskoa syöttäessään ja pikkusiskon ilahtumista saamastaan huomiosta!

Niin ihana kuvasarja.

Niin ihanat me.

Niin ihana Ruby.

Niin ihana El.

.. Okei, niin ihana minäkin.

Vieraskynästä: Diabeteslapsen arki

Mediassa puhutaan paljon, miten tyypin 1 diabetes vaikuttaa terveydenhoidon kuluihin, kuinka se on rasite niin vanhemmille, yhteiskunnalle kuin diabeetikolle lisäsairauksien vuoksi. Harvemmin mediassa puhutaan ”terveiden” diabeetikkojen näkökulmasta tekemättä heistä selviytyjiä tai huonompiosaisista uhreja. Vielä harvemmin puhutaan lasten näkökulmasta arkeen, siitä kuinka lisäsairauksista ei ole vielä tietoa. Toisaalta aikuisilta voi jäädä huomiotta pienet arjen asiat, jotka lapselle ovat isoja. Siksi muistelen aikaa, jolloin itse olen ollut 8-vuotias. Hoitokeinot ovat muuttuneet 15 vuodessa ja esimerkiksi pumput ovat yleistyneet, mutta haluan silti tuoda esiin asioita arjestani diabeetikkolapsena.

logo


Normaali koulupäivä lukuvuonna 2000-2001 tokaluokkalaiselle Saanalle

7.00 Aamupala ja aamuinsuliinit ja verensokerit. Kolmipistoshoito käytössä, joten aterian hiilihydraattimäärä ja ruoka-ajat ovat erityisen tarkkoja, mutta erillistä ateriainsuliinipistosta ei myöskään ole käytössä. Aamupalaksi kaurapuuroa ja marjoja päälle. Koulureppuun laitettu varmuuden vuoksi erityinen diabeetikoille tehty patukka, joka muistuttaa suklaapatukkaa sekä verensokeria nostavia siripiri-”pastilleja”, jotka sulavat suussa nopeasti. Niitä oli monta eri makua, mutta lempparini oli vadelma ja ehdoton inhokkini appelsiini.

9.00 Jos koulu oli jo alkanut, kipitin koulun keittiöön verensokerimittarin kanssa. Yhdessä keittäjien kanssa mittasin verensokerin ja laskimme hiilihydraatit välipalasta. Oma kouluni ei hankkinut koulunkäyntiavustajia diabeetikoille, mikä on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus alakouluissa. Olisin saanut syödä mitä vain keittiössä oli, mutta valitsin aina saman: lasin vettä ja hapankorppuja ilman voita tai mitään muuta sen päälle. Jos verensokeri oli matala, suostuin syömään rasvattoman vaniljajogurtin.

Jos koulu alkoi vasta myöhemmin, vanhempani olivat tehneet kuvun alle valmiiksi sämpylän, hedelmän (yleensä mandariini, vaikka inhosin mandariinia lapsena) ja kurkkua ja tomaattia. Yleensä jätin salaatit syömättä ja käytin ikuisuuden kuoriessani mandariinin päältä myös ne valkoiset ”rämmäleet”.

10.45-12.30 (riippuen ruokailuvuorosta) Mittasin ennen ruokailuun menoa verensokerin uudelleen ja raportoin arvon ja laskin hiilihydraatit keittäjien kanssa tarkan ruokasuunnitelman mukaan ruokasalissa. Oli kyseessä lempiruokani tai inhokkini, ruokamäärääni ei vaikuttanut oma nälkäisyyteni tai mielipiteeni. Muistan monta kertaa vääntäneeni nassuuni ruokaa, joka maistui kamalalle tai mahan sattuessa sen ollessa jo täynnä. Jälkiruokien suhteen minulle oli aina valmistettu vähäsokerinen vastine jälkiruuasta tai muiden syödessä ihania vadelmamehujäitä, sain syödä puolikkaan vähäsokerisesta vaniljajäätelöpikarista. Kerran kolmasluokkalaisena syödessäni punajuurikeittoa esitin olevani huonovointinen; esitin oksentavani keittooni ja sanoin verensokerini olevan koholla (ei, en ole tästä mitenkään ylpeä). Sain syödä leipää tilalle, jotta hiilihydraatit tulivat täyteen ja jättää keiton pois, vaikka yleensä ruokaa ei saanut jättää.

13.00-13.30 Mittaan verensokerin uudelleen ja menen keittiöön välipalalle. Syön saman hapankorppuaterian kuin aamupäivällä.

Koulupäivän päätettyä
: Kävelen n. kilometrin mittaisen koulumatkani kotiin. Koska en tokaluokkalaisena kulkenut enää isosiskoni kanssa, oli tehtäväni aina soittaa kännykälläni tai lankapuhelimella päästyäni kotiin. Kerran olin unohtanut varaeväät matkasta ja verensokerini tien poskessa istuessani oli jo niin matala, että minun olisi pitänyt olla tajuton. Itkin hysteerisenä, mutta vieraan naisen tarjotessa apua, en sitä ottanut vastaan. Kyyneleiden alta vastasin kaiken olevan hyvin. Jotenkin sain kerättyä itseni kokoon kirjaimellisesti pohjalta ja käveltyä kotiin. Kotona söin Siripiriä ja soitin päässeeni kotiin.

10683189_10205307118221549_316752393_o

Siripiri-pastillin glukoosi nostaa verensokeria nopeasti ja siksi kyseinen eväs olisi pitänyt löytyä koululaisen repusta.

17:00 Päivällisen aika. Sain pistää itse päivällisaikaan otettavan toisen pistoksen. Taas verensokerit ja hiilihydraattien tarkka laskeminen ja ateriasuunnitelman seuraaminen. Iltaan kuului päivästä riippuen joko kotona oleskelua, kavereiden luona kyläilyä tai harrastuksia kuten kuoro tai tanssi. Tanssia ennen piti syödä paljon enemmän, koska verensokerini reagoi niin vahvasti liikunnan vaikutukseen, että olisin voinut ilman evästä mennä tajuttomaksi. Kuorossa myös lyhyellä tauolla mukana olivat aina eväät. Kaikkeen piti varautua eväillä ja runsaalla mittailulla. Sisarukseni joutuivat myös ilmoittamaan, missä olivat iltaisin, mutta minun kohdalla oltiin erityisen tarkkoja. Vanhempani tiesivät niin kavereideni kuin heidän vanhempiensa puhelinnumerot ja kotiintuloajan noudattamisesta oltiin tarkkoja. Jos kyseessä olivat kaverien syntymäpäivät, vanhempani olivat aina infoamassa toisia vanhempia, että osaan itse arvioida, mitä voin syödä ja juovani mukana tuomaani limsaa. Myöhemmin olen saanut tietää, kuinka monet vanhemmat eivät olisi kutsuneet minua kylään tai syntymäpäiville ilman vanhemmiltani saatua infoa ja neuvoja.

Muita muistoja lapsuudesta

  • Yksi lapsuuden ehkä suloisimmista muistoista diabeteksen suhteen oli diabetestarvikkeet. Sain valita insuliinikynien ja niiden koteloiden värejä, samoin mittareiden kotelot ja mittaustulosvihkot tulivat eri väreissä. Kynien neulat olivat vaalean sinisiä tai violetteja. Aikana, jolloin en osannut nähdä, että nämä pienet valinnat olivat hyvin hyvin hyvin pieniä etuja verrattuna kaikkeen inhottavaan sillä hetkellä tai varsinkaan tulevaisuudessa, oli aivan mahtavaa saada valita, otanko sinisen verensokeri vihkon vai punaisen.       (”Todellakin punaisen”, sanoisi Saana pienenä.)
10752772_10205307126621759_433911160_o

Vihreä (pitkävaikutteinen) ja oranssi (lyhytvaikutteinen ateriainsuliini) erottelee insuliinityypit, mutta jos väreistä olisi vain kysymys, pikku-Saana olisi valinnut oranssin.

  • Oksennustauti: Sisarukseni söivät sen verran kuin jaksoivat, mutta koska verensokereideni sääteleminen diabeetikkona oli haasteellisempaa, minut pakotettiin syömään tietty määrä hiilihydraatteja huonosta olosta huolimatta. Muistan vieläkin, banaanin, joka oli mössätty maidon kanssa klimppiseksi soseeksi. Moneen vuoteen inhosin banaaneja sen vuoksi.
  • Monet säännöt tai oikeudet, esimerkiksi retkistä kavereiden kanssa uimahalliin, olivat minulta rajoitettu kokonaan tai sain tehdä niin paljon vanhempana verrattuna sisaruksiin. Veljeni kävi uimahallissa ilman vanhempia paljon nuorempana ja minun lapsuuteni eivät kuuluneet yökyläilyt isovanhempien tai kavereiden luona. Ymmärrän, että vastuu ja huoli vanhemmillani oli suuri, mutta lapsena se tuntui epäreilulta.

Vaikka välillä epätasa-arvoinen kohtelu on jäänyt mieleen, haluan korostaa, että lapsena sain elää mahdollisimman normaalia arkea eikä diabetes ollut synkkä varjo tai pilvi yläpuolellani. Myös omat vanhempani mahdollistivat tämän muun muassa tulemalla luokkaretkilleni valvojiksi.

Diabetes oli osa arkea, neutraali osa enimmäkseen, ei koko elämäni.

Kirjoittaja on Aberdeenin yliopistossa opiskeleva suomalainen,
joka pitää blogia nimeltä “Tyttö sinisen oven takana“.

_________________________________________________________________
Jos haluaisit olla yksi blogini vieraskynäilijöistä, ota yhteyttä blogi@meriannen.com

Kun syliini vauvan sain

Sain eilen todella arvokkaan pienen nyytin syliin. Se tapahtui aivan odottamatta, mutta salaa olin sitä vähän toivonutkin. Olimme nimittäin äitiryhmässä, ja juttelin erään kolmen lapsen äidin kanssa niitä näitä. Hänen vanhimmalla pojallaan on myös cp-vamma, ja kaksi hänen pienokaistaan on syntynyt keskosina. Kuten tämä uusin pieni tyttö – hän syntyi 10 viikkoa etuajassa. Yhtäkkiä tämä paljon kokenut äiti ilmoitti, että hänen tarvitsee käydä vessassa ja ojensi tuon pienen aarteen minun syliini.

Niin pieni, niin kevyt – niin ihana. Muistutti välittömästi siitä, kuinka oma tyttöni oli aivan yhtä pieni vielä silmänräpäys sitten. Tuo isosilmäinen pienokainen katseli minua vakavana, ja olo oli niin hämmentävän… tuttu. Tältä se tuntui omaakin pidettäessä käsivarsilla, kun toinen on niin kevyt että tuskin tuntuu kuin ketään edes sylissään pitelisi. Halasin tuota pientä ja automaattisesti tarkkailin hänen ihonsa väriä, ettei se pääsisi kalpenemaan tai sinisen sävyjä ilmestymään huulille, sillä tälläkin sisupakkauksella on silloin tällöin hankalaa pitää happisaturaationsa tarpeeksi korkealla. Kun äiti istahti takaisin minun ja El:n viereen, minä vain hänelle huikkasin:

“Kerro sitten, kun haluat pienokaisesi takaisin – minä vähän halin sillä aikaa, jos OK.”
Väsynyt äiti vain nauroi, ja minä pitelin sylissäni tuota nyyttiä sen puolituntisen, mitä meillä oli äitiryhmässä aikaa vielä jäljellä. Samalla tämä kolmen lapsen äiti sai aikaa huomioida kahta vanhempaa lastaan, ja leperrellä tuolle minun tytölleni.

Tytölle, joka ei oikein osannut päättää mitä mieltä oli siitä, että äidin sylissä oli joku toinen vauva. Vauva, joka kiehtoi häntä niin paljon ja jolle väläytteli mitä suloisempia hymyjä, ja äidille piti nostella vähän kulmia.

Vai että sellaista sylissä pidät.

tutinpitelija

Olin niin otettu siitä, että tämä toinen äiti luotti minulle tällaisen luottamustehtävän kyselemättä. Ojensi vain kysäisten, pitelisitkö hetken? Ei katsonut perään lähtiessään, ei vaikuttanut huolestuneelta. Ei maanisesti pyörinyt ympärillä tarkistaen, että erityinen pienensä hengittäisi varmasti hyvin. Vaan luotti. Se tuntui mielettömän hyvältä. Hyvältä tuntui sekin, että näin pystyin antamaan edes pienen hengähdystauon tuolle väsyneelle perheenäidille, joka ei taatusti ollut taas viikkoihin saanut kunnollisia yöunia.

Toki mielessä kävi myös siinä toista vauvaa helliessä ja El:lle rupatellessa, että minkälaista se olisikaan jos meille olisi suunnitelmien mukaisesti tullut se toinen vauva puolentoista vuoden ikäerolla. Se tarkoittaisi sitä, että olisin nyt viimeisilläni raskaana tai jo pienen vastasyntyneen kanssa uudenlaista vauva-arkea pyörittämässä.

El makaili vieressäni helliessäni tuota toisen äidin aarretta, ja siinähän se konkretisoitui. El kuitenkin on toimintakyvyltään ihan vauvan tasolla vielä, joten vaikka siitä oltaisiinkin selvitty (niinhän ne kaksostenkin kanssa pärjäävät, jotenkuten) – niin ei se helppoa olisi ollut. Joten olin ihan tyytyväinen siihen, että se joka kuukautinen verenvuoto oli alkanut juuri tänä aamuna, eikä uutta vauvaa ihan heti ole tulossa. Vaikka hän toivottu ja haaveiltu perheenlisä olisikin, mutta käytännön arjen pyörittämisessä.. Ehkä vähän turhan hankala lisäys yhtälöön.

Vauvakuumeilusta olen siis minäkin ihan vain vähän alkanut kärsiä, yhdessä tuon perheen miehen kanssa. Niin kuin aiemminkin olen maininnut, hänellä on vauvakuume ollut jo pidempään. Taas. Mutta pitää yrittää pitää pää kylmänä ja – ei, ei koipia ristissä – vaan toimiva ehkäisy kunnossa. Kun järjellä ajateltuna ei meidän arkeen vielä uusi vauva mahtuisi. Ei, vaikka kuinka haluttu hän olisikin.

hehheh

Odotan kuitenkin jo innolla ensi viikkoa, jolloin pääsen ehkä hellimään tuota pientä nöpönenää uudestaan!

Kuinka minusta tuli Ällö Äiti?

Istuin yliopiston kahvilan sohvilla ja olin tukenut El:n viekkuun istumaan. Odottelin Paulaa kahvitteluseuraksi, ja joutessani höpöttelin tytölle ja availin kahvilasta ostetun patonkini muovikelmuvankilastaan. Patongin välistä pilkisti tonnikalamajoneesit, mitä tyttö tuijotti intensiivisesti. No miksipäs en antaisi puolitoistavuotta vanhan tyttäreni moista maistaa? Ei kun etusormeni tonnikalamajoneesiin ja tytön suuhun, sen kummemmin asiaa miettimättä. Otin itsekin patongista ensimmäisen haukun, ja oi kyllä – tuolta kahvilastahan sai ruispatonkia. Nannaa. Työskenneltyäni muutaman haukun verran halusin, että tyttö maistaa leipäni välissä ollutta kurkkua. Kurkku siis omaan suuhun, hampaat töihin, sitten taas omat sormet suuhun ja työnsin valmiiksi pureskellun ruoan tytön suuhun. Tyttö maiskutteli mietteissään.

Melkein jokaisesta patonkihaukusta ongin suustani jotain tytölle annettavaksi. Eritoten sitä ruisleipää. Sen maun halusin tytön oppivan ja nimenomaan siitä tykkäävän. Kun Paula liittyi joukkoomme mukaan, tajusin itsekin kuinka oudolta puuhamme saattoi näyttää. Kuka nyt jauhaisi tyttärensä puolesta ruoat julkisella paikalla ja suoraan omasta suusta ruokkisi pientään?

No, erityislapsen äiti. Sellaisen lapsen äiti, jonka pieni ei pysty haukkaamaan itse patonkia. Lapsen, joka ei pysty pureskelemaan, ja tarvitsee ruokansa soseina. Ja mikä olisikaan helpoin tapa opettaa erilaisia makuja ja jakaa oman lautasen sisältö oman jälkikasvun kanssa kuin oman suun kautta?

Ehkä me vähän keräsimme katseita ympärillä kahvittelevilta yliopisto-opiskelijoilta.
Mutta eivätköhän he nyt ole jo tottuneet meihin, kun pari kertaa viikossa heidän kampuksella pyörimme kuitenkin.

heidaa

Syötkö sinä lapsesi ruoantähteet lautaselta? Pureskelisitko ruoan lapsesi puolesta, jakaisitko ateriasi oman suusi kautta?

Otsikko viittaa juttusarjaan yhdessä suosikkiblogissani – nimittäin Valeäidissä. Valeäidin nauruhermoja kutkuttavat postaukset jäävät aina mieleen, ja niin minua alkoi naurattaa tuolla kahvilassa koko tuo minulle täysin luonnollinen tilanne. Tottakaihan siitä oli pakko päästä täällä blogissakin raportoimaan, kera tuon mieleenpainuvan otsikon.
Kiitos, valeäiti. Erityisen äiti kiittää hihityskohtauksesta!