Lahja Lukijalta: Ihana Jonna piristi koko perhettä

Hyvänä jatkumona eiliseen hehkutukseeni siitä, miten bloggaamisessa parasta ovat lukijat – niin tässä oiva esimerkki siitä, kuinka upeita ihmisiä sieltä näyttöpäätteiden toiselta puolen löytyykään!

Pari viikkoa sitten postiluukustamme kolahti tulla paketti. Olin jo täysin unohtanut, että minulta ylipäätään oli osoitettamme kysytty, ja olin juuri tullut kotiin allapäin fysioterapeutilta. Tytön fysioterapia oli mennyt kyllä ihan nappiin, mutta ahdistuneen olon oli aiheuttanut NHS:n potilaskuljetus. Olimme nimittäin peukaloita pyöritelleet, leikkineet laululeikkejä, katselleet youtube-videoita ja höpötelleet kaksi ja puoli tuntia odotellessamme kyytiämme. Edellisellä kerralla olimme odottaneet tunnin ihan vain sen takia, että meitä hakeva auto oli jumissa ruuhkassa, mutta tällä kertaa meidät oli ihan vain unohdettu. Se, jos mikä, tuntui pahalta.

Kun kotona istahdin sohvalle valittaen Danille julman pitkää odotustamme, Dan syöksähti hakemaan minulle kuuman kupposen kahvia ja palatessaan ojensi minulle myös paketin.

“Tää oli tullut postissa.”
“Ai, keneltä se on?”
“Se on Suomesta, joten oletan että se on äitisi..”

No, ei ollut tällä kertaa. Paketti oli nimittäin Jonnalta “Kaaosta ja Kukkamekkoja” – bloggaajalta!

6tag_111014-142135

Olin Jonnan blogissa osallistunut arvontaan, jossa olisi voinut voittaa lahjakortin erääseen suomalaiseen liikkeeseen. Arvontaan osallistuessani olin kertonut, että voiton sattuessa kohdalle käyttäisin rahat tällaiseen neulottuun pantaan toivoen, että se pitäisi nuo tytön implantit kivasti paikoillaan.

No, en arvontaa voittanut, mutta ihanainen Jonna oli hankkinut minulle – tai tarkemmin sanottuna siis tytölle – juuri sellaisen ihanan pinkin pannan.

“El:lle jotain pientä. Toivottavasti se sopii ja toimii niin kuin kuvittelit.”

Vähän panta on vielä iso, mutta kotioloissa toimii tosi näppärästi! Tyttö tykkää, hän innostuu aina pannan nähdessään! Tiedä onko se sitten se pannan villainen pehmeys, väri tai joku ihan muu, mutta tuollaiset hymyt tytöltä saa kun pantaa hänelle vilauttaa!

lahjajonnalta

Oli paketissa jotain äidillekin.

“Sinulle jotain pientä hemmotteluun & se yksi voide, jota jokainen äiti tarvitsee, vaikka mustat silmänaluset ovatkin muotia ;)”

Kyllä juuri niinä aamuina, kun peilistä on tuijottanut silmät ristissä väsyneenä mököttävä mörkö, on nämä Jonnan sanat ilahduttaneet – ja silmänympärysvoide auttanut. Ainakin mieltä piristäen, ellei muuten!

jonnaltakortti

Noin sinä oletkin tehnyt!

Keijukortti. Sain keijukortin! Ihana! Edelleen mietin tälle hyvää sijoituspaikkaa – haluaisin sen jonnekin, josta voisin nähdä sen aina kotona ollessani, sillä nuo sanat lämmittävät sydäntä ja oikeasti muistuttavat minua siitä, miten pitkälle tässä ollaan jo tarvottu. Mistä kaikesta ollaan jo selvitty, ja silti minulla on pää ylhäällä ja hymy huulilla. Kuinka osaan ja pystyn nauttimaan niistä pienistä onnistumisen hetkistä ja ohikiitävistä omista hetkistä..

jonnasuklaa

Word. Suklaa ei kysy. Ne suklaat, jotka Jonna pakettiin oli myös laittanut – no, niistä ei ollut enää seuraavan päivän jälkeen mitään todistusaineistoa. Osasin sentään jakaa melkein tasapuolisesti hei perheen kesken! Minä söin yhden, Dan söi yhden, ja koko perhe tyttöjen kera nautittiin se kolmas. Se sattui olemaan vielä tummaa suklaata, mihin Ruby:

“Onko tää tummaa suklaata?”
Minä ja Dan duona: “On.”
“NAM! Tykkään tästä tummasta suklaasta!”

Kiitos Jonna. Ei olisi voinut parempaan saumaan lahjasi meille saapua – se piristi ja ilahdutti jo saapuessaan, ja edelleen päivittäin nostattaa hymyn huulille. Kiitos. Olet upea!

jonna

Ja koska haluan antaa edes jotain takaisin Jonnalle, niin käykää vilkaisemassa hänen blogiaan! Lastenvaatteisiin hurahtanut Jonna kirjoittaa todella kauniisti arjestaan 2-vuotiaan äitinä ja asperger-miehen vaimona: mitä elämä on, kun miehen on täytynyt opetella yhtälö vaimon kyyneleet -> halaa ?

Haastattelijana bloggaaja toinen

Bloggaajien Blogiyhteistyö – fb-ryhmässä kehittelimme uuden yhteisen projektin, jossa haastattelemme toinen toisiamme. Minä haastattelin Arjen ihanuuksia – blogin Mariaa ja minua taas Kaze Maatuskamaassa – blogista.

1. Kuinka paljon käytät aikaa bloggaamiseen?

Kaiken kuluvan vapaa-aikani – kummasti tiskaaminenkin sujuu, kun mielessä samalla pyörii postausideoiden karuselli tai kirjoittelen mielessäni puhtaaksi jo postausta! Mitään tarkkaa tuntimäärää on vaikea sanoa, mutta kyllä tämä vakavasta harrastuksesta ajankäytöllisesti menee!

2. Miten perheesi suhtautuu bloggaamisesi?

Dan on hyvin kannustava näin niin kuin periaatteellisesti; useasti on jo ilmoittanut, kuinka ylpeä hän on minusta ja blogitaipaleestani. Kuitenkin häntä ärsyttää, jos inspiraation iskiessä on minulta jäänyt vaikka nimenomaisesti ne tiskit tiskaamatta… Tärkeintä olisikin löytää tasapaino kotihommien ja blogin välille.

Suomiperheeltä olen kuullut vain positiivista palautetta blogista; uskoakseni heistä on ihanaa seurata kuulumisiamme bloginkin kautta, kun skypettämiseen on joskus vaikeaa löytää aikaa!

perhe

Perheen läheistä omaa aikaa. Ruby lukee, Dan kuunteluttaa tyttärellämme musiikkia ja minä.. Leikin puhelimella.

3. Mikä bloggaamisessa on parasta?

Kliseinen bloggaajan vastaus: blogin lukijat. Ihan ehdottomasti parasta ja samalla ehkä yllättävintäkin bloggaamisessa! Alkuaan jännitin julkista blogia aloitellessani sitä, minkälaisia kommentteja tulisin saamaan ja löytäisikö kukaan blogia ylipäätään.. Ikinä en osannut arvatakaan, kuinka tärkeitä blogini lukijoista minulle tulisi, kuinka ehtii tulla ikävä, jos jostakusta kommentoijasta ei hetkeen kuulu ja miten lukijat ovatkaan meitä niin monella tavalla auttaneet! Lähettämällä muun muassa lahjoja kuin tsemppaavia viestejä eri kanavien kautta.. Eläneet meidän mukana murheissa ja iloissa. Lukijoista on tullut minulle kuin ystäviä, vaikka suurinta osaa en tunnistaisi jos kadulla tulisi vastaan!

4. Entä vaikeinta?

Aikataulutus! Teoriassa helppoa, mutta käytännössä taas ei. Tottakai töitä tällaisessa luovan harrastuksen parissa haluaa tehdä silloin, kun inspiraatio iskee – ja se ei välttämättä sovi oikein yhteen sen kanssa, mitä muuta päivän aikana pitäisi tehdä. Erilaisten listojen tekeminen on auttanut, ja esim. yhtäkkisen kirjoitusblokin iskiessä on hyvä kipaista tekemään kotihommia.. eikä jäädä roikkumaan someen.

5. Millaista on ollut muuttaa Englantiin?

Tähän kämppään käyttämämme muuttolaatikko ja Ruby lounaansa kera -> todellinen "lunchbox"!

Muuttolaatikko ja Ruby lounaansa kera -> todellinen “lunchbox”!

Helppoa, kun tulin tänne vain vaihtarina, vaikeaa ja yhtä tunteiden sekamelskaa raskaana ollessa! Raskauden hormonihuuruissa huolimylly jauhoi ylikierroksilla ja samaan aikaan ei millään malttanut odottaa, että vihdoin pääsi Danin kanssa saman katon alle yhteistä tulevaisuuttamme rakentamaan. Kuitenkin yhtälailla oli kauhean vaikeaa ja haikeaa jättää oma perhe “taakseni”… Käytännön asioissa oli muutamia ongelmia, kuten muuttolaatikoiden roudaaminen Suomesta Englantiin kävikin yllättävän kalliiksi ja päädyinkin muuttamaan vain parin matkalaukun kanssa! Mutta tänne asettauduttuani, kaikista elämän vaikeuksista huolimatta.. On täällä eläminen ollut ihanaa.

6. Saitko Englannissa helposti ystäviä?

Vaihtarivuonna suoraan sanottuna en. En tavannut paljoa suomalaisia, ja brittiopiskelijat pysyivät tiukasti omissa piireissään. Lopulta pääsin hengaamaan muiden ulkomaalaisten opiskelijoiden kanssa, joiden kanssa aikaa vietettiin yliopiston ulkopuolellakin. Tämä oli yksi murheistani muuttaessani tänne takaisin, koska kyseiset opiskelijakaverini olivat kaikki muilla mailla vierahilla työssäoppimistaan suorittamassa.

Mutta sitten tapasinkin suomikaverini Facebookin ihmeellisen maailman kautta, ja nyt en voisi kuvitellakaan elämääni ilman heitä!

7. Jos teidän pitäisi muuttaa Englannista, mutta jonnekin muualle kuin Suomeen, mihin haluaisit muuttaa?

Unelmissani pyörii Australia ja Uusi-Seelanti, mutta ovat nuo turhan kaukana isovanhempien kannalta.. Minkä vuoksi pysyisimme varmaan Euroopassa. Ehkä Irlantiin? Skotlantiin? NHS olisi silloin edelleen tukena, eikä kaikkea tarvitsisi aivan tyhjästä aloittaa!

8. Mitä kaipaat eniten Suomesta?

Äitiä, isiä, siskoja ja meikäläisen kavereita! Aurajuustoa, suomalaista hunajaa, ruisleipää ja kermajuustoa. Suomalaista keittiötä ja pakkasaamuja sekä kesäajan taikaa!

9. Jos muuttaisitte pois, mitä jäisit kaipaamaan Englannista?

Danin puolen sukua, ystäviäni täältä, kaikkia EL:n terveysalan ammattilaisia ja -tukihenkilöitä, NHS:n palveluja ja sitä, kuinka helppoa tuntemattomienkin ihmisten lähestyminen on..

Kuva Jyväskylästä 2012 - Suomessa Englantia, tuli koti-ikävä kotimaan kamaralla! Ulkosuomalaisen ongelmia osa 85749403.

Kuva Jyväskylästä 2012 – Suomessa Englantia, tuli koti-ikävä kotimaan kamaralla! Ulkosuomalaisen ongelmia osa 85749403.

10. Missä/millaisena näet itsesi 15 vuoden kuluttua?

Omakotitalossa isoa puutarhaa hoitamassa täällä Englannissa.. Tekemässä kotoa käsin kirjailijan ja freelancerin hommia, hoitaen tytärtäni tämän omaishoitajana hänen tullessa koulusta kotiin.. Kauhistelisin, miten aika on vierähtänyt ja El jo lähentelisi täysi-ikäistä sekä siskonsa olisi jo ylittänyt kahdenkympin rajapyykin. Uskon ja toivon, että pysyisin yhtä positiivisena, mutta herkkänä ihmisenä, joka on aina valmis auttamaan muita!

Jos olet bloggaaja ja haluat liittyä yhteiseen projektityöpajaamme Facebookissa, älä epäröi laittaa liittymispyyntöä kera yksityisviestin admineille!

Äiti jumppaa ensimmäisen kerran!

Perjantaina se hetki tuli – se, mihin ahdistuksissani aiemmin viikolla olin keskittynyt. Sitä en tiennyt, mistä ahdistus tuli; mutta voin kuvitella sen johtuvan mieleni möröistä, jotka vaativat jonkinlaisen niskalenkkiotteen, taklauksen ja todisteiden analysoimisen. Mutta se lähti, kun päätin keskittyä toiveisiini ja varasin muutaman jumpan.

Ensimmäinen niistä oli perjantaina.

1jumppa

Mietin sitä peiliä, joka jumppasalin seinällä olisi minua vastassa. Mietin niitä muita, jotka ehkä olivat siinä jumpassa käyneet jo niin monta kertaa. Miten paljon minä todennäköisesti sekoilisin askeleissani harjoituksen puutteesta, miten olisin kaikkien tiellä, miten .. turvonnut olemukseni hyllyisi jokaisella askeleella, ja se minua tuijottaisi peilistä takaisin. Ahdisti, koska en tiennyt tasan tarkkaan minne mennä – masentuneena rutiinit ovat helppoja, ja jo tuttuun paikkaan turvallisinta mennä. Uusi ja tuntematon pelottaa, pelkää kai mokaavansa tai jotenkin sähläävänsä. Eksyvänsä ja olevansa siten myöhässä. Olevansa silmätikku, se joka juoksee häntä koipien välissä takariviin piiloon, kun muut ovat jo aloittaneet.

Lähdin jumppaan reippaasti ennen kuin alun perin ajattelin että pitäisi, ihan vain siksi että löytäisin paikan varmasti ajoissa. Mutta unohdin ottaa huomioon työmatkaliikenteestä johtuvan ruuhkan, joten aikaa jäi juuri ja juuri tarpeeksi ylipäätään paikalle ajoissa pääsemiseen. Päädyinkin siis juoksemaan kuntokeskuksen parkkipaikan lävitse ja haukkomaan henkeä vastaanottotiskillä myöntäen, ettei minulla ollut hajuakaan minne mennä ja se varaamani jumppa alkaisi kahden minuutin päästä. Minulle annettiin käteen pieni lappu, joka pitäisi ojentaa jumpan vetäjälle ja hätäinen ohje, että seinustalta löytyisi jäsenkortillani toimiva lokerikko. Kengät, villatakki, reppu sinne ja sitten jumppaan vastaanottovirkailijan osoittamaan suuntaan.

Studio 1?
Studio 2?

Ei perunankuorimaveitsi.
Entten tentten..Teelika..

“Onko tää LBT?”
“Joo! Mukaan vain!”

Juoksin takariviin. Sali oli ihan täynnä naisia, joiden sekaan oli eksynyt yksi mies. Punatiiliseinien vierustoilta majaili käsipainoja, jumppamattoja ja vesipulloja. En ollut varma, olisiko minun pitänyt hakea omani jostain, mutta aikaa ei moiseen jäänyt. Heti, kun oman vesipulloni lattialle laskin, hihkaisi energinen jumpanvetäjä koko poppoon tekemään askelia. Siitä se lähti – kohta sivuaskelia, ihmepiruetteja, potkuja ja kyykkyjä. En meinannut mitenkään pysyä mukana, häiritsi kamalasti kun ohjaaja hihkui käskyjä aina vain neuvoen “tänne”, eikä että joko oikealle tai vasemmalle. Hävetti, koska kompuroin. Hävetti, koska tuntui että olin takarivissäkin muiden tiellä. Jos satuin näkemään kuvajaiseni itsestäni peilistä, se oli juuri sellainen mörkö kuin kuvittelinkin. Oudon muotoinen, hassunvärinen, joka koko ajan teki kaiken eri tahdissa kuin muut.

Sitten huomasin, että sykkeeni oli alkanut nousemaan. Hiki virtasi. Keskityin hengitykseeni saadakseni sen pysymään tasaisena. Fitness Führerin sanat muistuivat mieleeni:

“Ei sitä liikuntaa ole pakko harrastaa. Jos sinä haluat liikkua, liiku.”

ja

“–etsi se merkitys mitä liikunta elämääsi antaa.”

(lainaukset tästä upeasta postauksesta).

Minä liikun. Se on tärkeintä. Ihan sama, vaikka vasemmalla aloitankin vaikka toiset aloittivat oikealla. Aivan se ja sama, että muut potkaisevat korkeammalle kuin minä, ja hyppäävät askelien välissä kun minä en jaksa. Mutta hiki virtaa. Tunnen lihakseni tekevät töitä: niitä polttelee. Eikä minun tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestäni – Dan jäi huolehtimaan tyttärestämme, ja tämä aika on minun aikaani. Ei sillä ole väliä, miltä näytän (juuri nyt koko pääni on kuin tomaatti ja muu vartalo kiiltelee hiestä, mutta väriltään on normaali) ja miten teen asiat. Tärkeintä, että teen! Senhän takia minä olin täällä?

Alkoi hymyilyttämään.
Hihitytti, kun tein virheaskeleen.
Teki mieli nauraa, kun tunsin hikipisaran valuvan kaulalla.

Kun liikkumisen rytmiin pääsin, kirjailijan mieleni lähti kierrokselle. Aloin näkemään muissa jumppaajissa hahmoja, ja mieleni arvuutteli heidän syitään liikkumiseen. Keskellä jumppaava lihaksikas nainen vaikutti ammattiurheilijalta, joka oli tullut tekemään erilaista treeniä – hänen liikkeensä olivat vaivattomia, mutta hengitys yhtälailla raskaampaa. Aivan niin kuin muidenkin. Vieressäni hyppivä tatuoitu nainen nauroi juuri vierustoverilleen, kuinka hän ei vaan pysy ohjaajan perässä. Se joukkoon eksynyt mies vaikutti juuri niin eksyneeltä, kuin aerobicissa hyppivä mies vaan voi olla. Eturivissä siro tyttö tuijotti peilikuvaansa poissaolevan ja huolestuneen näköisenä, aivan kuin olisi pelännyt meikkinsä (!) leviävän. Oliko hän täällä, koska “kaikki muutkin”? “Koska pitää?” Ryppyinen vanhempi rouva asteli päättäväisesti ohjaajan mukana – ottaen oman paikkansa rutiininomaisesti. Hänen ohuilla suupielillään oli havaittavissa pieni vieno hymy. Hänestä tuli esikuvani. Pari pyöreähköä tyttöä eturivissä puskivat mennä selkeästi painonpudotus mielessä, irvistys naamoillaan tuijottaen peilikuvaansa. Teki mieli juosta heidän viereen sanomaan, kuinka hyvin he tekevät, ja että eikö tämä itse aktiivinen liikkuminen olekin kivaa!

Sitten kaikki hakivat käsipainot.
Hups.
No ihan sama. Minä vedän saman ilman. Tärkeintä, että liikun?

Kyykkyjä, askelkyykkyjä, kyykystä käsiä vuorotellen ylös. Tunsin, kuinka jumissa olevat hartiani raksuivat jokaisen liikkeen aikana. Olo oli vähän hassu, kun ohjaaja kannusti “vielä jaksaa, jaksaa, vielä pari” ja muut ähisivät painojensa kanssa samalla, kun minä nostelin tyhjiä käsiäni ilmaan. Mutta teinkin liikkeistä itselleni venytyksiä, ja vain nautin siitä verenvirtauksen tuomasta lämmöntunteesta hartiaseudun lihaksissani.

Kaikkein parasta oli vatsalihasten tekeminen. Ei, ei! Ehkä sittenkin venyttely. Sen aikana tajusin, kuinka vieläkin olin hyvinkin vetreä ja notkea. Eikä pyöristynyt olemukseni ollut sitä muuttanut mihinkään!

Jumppasalista lähdin hymy huulilla tietäen, että huomenna jalkoja kolottaisi. Tyytyväisesti suuntasin kohti uima-allasosastoa, ja vaihdoin uikkareihin. Koko ajan oli sellainen olo, että jotain oli jäänyt, jotain tein väärin tai jokin ihan muu oli hupsusti.
Kunnes tajusin.
Minulla ei ollut Rubya huollettavana. Ei tarvinnut ohjeistaa mitään, tai näyttää kuinka viikata vaatteet kaappiin. Ei ollut tarvetta osoittaa, että tuossa on sinun shamppoot, ja kysyä, että halusitko sittenkin oman kaapin vai laitetaanko kaikki samaan? Oli vain minä.

Uin perhosta altaan päästä päähän. Yhä uudestaan ja uudestaan. Vielä kerran. Oi, vieläkin pystyn! Vitsit. Voi kilin karvakuono ja perjantain pellet baariloissa, vitsit miten hyvältä tuntuu!
Venyttelin lihakset raukeiksi lämpimässä lastenaltaassa, peseydyin vadelman tuoksuisilla pesuaineillani ja kuivasin hiukset hiustenkuivaajalla.

Ulkona oli jo pimeää,
ja kotona Dan nukuttamassa pienintä.

Tänään lihaksia kolottaa,
ja odotan jo innolla huomista joogatuntia!

Elämä on ihanaa… kun sen oikein ymmärtää!

Keskiviikko – uuden elämämme alku.

pohtija

Jo herätessä olin onnellinen. Väsynyt, koska yön aikana olin herännyt hoitamaan unestaan havahtunutta tyttöä, mutta silti innostunut. Kerrankin päivän ajaksi oli luvassa kivaa tekemistä, jolla ei ollut mitään tekemistä millään sairaalakäynnillä tai muutenkaan mitenkään liittynyt terveydenhuoltoon. Oli vain minä ja tyttäreni sekä kaikki mahdollisuudet tehdä juuri sitä, mitä sinä päivänä haluaisimme.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla ei ollut mitään ongelmia henkisesti puuhastella aamuhommia ja valmistella lähtöä. Tyttö oli itse vähän eri mieltä, ottaen aamutorkut normaalia aikaisemmin – mikä viivästytti meidän lähtöä, mutta antoi minulle extra-aikaa haaveilla kaikesta tulevasta.

simmukka

Charminsterissä bussiin nousi nuori nainen ostoskassien kanssa, ja heti istumaan päästyään hän vilkaisi tytön Ottoa ja hihkaisi:

“Mun kaverin pojalla on samanlainen! Saanko mie kysyä, mistä sie löysit tuohon sateensuojan siihen?”
“Oh, itseasiassa tuo on meidän vanhojen vaunujen sadesuoja – se on jännä, kun ei pyörätuolipalvelusta järjestetä edes sadesuojaa näille.”
“On joo! Mun kaveri on käyttänyt meidän vanhan vaunun sadesuojaa, se toimii ihan OK muuten mutta poika tuppaa potkimaan sen pois..”

Juttu pian siirtyi normaaleihin äitien välisiin puheenaiheisiin ostoksilla käynnistä pienten kanssa, nukuttamiseen ja siihen, mikä ilo onkaan olla äiti.

Äitiryhmässä meidät tervehdittiin oikein lämpimästi mukaan takaisin; kaikki kävivät vuorotellen päivittelemässä kovasti kasvanutta tyttöämme ja ihastelemassa hänen reaktioitaan heidän ääniinsä – mutta ihan kaikkein paras oli tuo pikkuinen tyttö, jonka kanssa leikin viimeksi heinäkuussa äitiryhmässä . Silloin hän kovasti harjoitteli konttaamista, nyt tämä kävellä tepsutteli vakaasti minun luokse ja antoi ison halin! Sitten hän pyörähti ympäri ketterästi ja peppunsa asetti meikäläisen reiden päälle. Mikäs siinä oli pitää kahta vauvelia sylissä, omaani ja tätä ihanan reipasta pikkutyttöä! Olin niin liikuttunut muuten ujon oloisen tytön rohkeudesta; meikätytössä sitä on vain jotakin, mistä lapset tykkää.
Olkoonkin se vaikka tämä meikäläisen hassu naama. En valita!

Äitiryhmän jälkeen hipsimme tien ylitse yhdelle niistä neljästä kuntokeskuksesta, jonne meillä on nyt jäsenyys. Mahtikorttiani vetäisin kortinlukulaitteesta lävitse ja ovet aukenivat kosteaan paratiisiimme.. Nopean vaatteiden vaihdon jälkeen olimmekin jo altaassa! Siellä, minne olin toivonut niin pitkään pääseväni tytön kanssa. En voinut lakata hymyilemästä, mutta ei niin voinut tyttökään! Voi sitä hekottelua, riemunkiljaisuja ja kikattelua..! Teimme yhdessä hydroterapiassa oppimiamme liikkeitä, mm. tyttö selällään ja “merilevänä” liukuminen, joka rentouttaa tytön jalkoja, sekä istumisharjotuksia, jossa hän sai keskittyä leikkimään vesileikkejä kätösillään. Keräsimme virnuilevaa yleisöä, ja altaasta 15 minuutin pulikoinnin jälkeen saimme monet “OI miten ihana tyttö” – hihkaisut peräämme. Oletan, että kyse ei ollut minusta!

Olimme vaatteita vaihtaessa jutelleet mukavan naisen kanssa, joka suorastaan rakastui tyttäreeni – ja kun uintiosastolta poistuimme kahvilaan, siellä tämä rouva oli ja huitoi meille innokkaasti kahvilanpöydästä.

“Hei tässä on se cp-vammainen tyttö, josta kerroin!” hän hihkaisi kavereilleen, joista yksi istui myös pyörätuolissa.
“Oi miten kaunis hän on!”
“Kiitos,” minua hymyilytti.

Kerrottuani kuinka mahtavasti uintisessio oli mennyt, meiltä jo heti seuraavaksi tivattiinkin milloin tulemme uudestaan.
“Me käymme täällä aina keskiviikkoisin,” he kertoivat, ja minä paljastin oman suunnitelmani:
“Niin on meidänkin tarkoitus käydä! Meillä on aamusta täällä Kinsonissa äitiryhmä, minkä jälkeen ajattelin tuoda tyttöä aina tänne uimaan.”
“Ihanaa! Näemme siis keskiviikkoisin!”
“Näin teemme!”

Pupu, toisen Danin työkaverin kädentaitojen näyte!

Pupu, toisen Danin työkaverin kädentaitojen näyte!

Kotona ehdin nopeasti siivota, kun sitten tulikin Dan jo työkavereidensa kera kotiin. Se upea nainen, joka on ollut järjestämässä “Casual Friday”‘ta ja yllätyksenä meille suunnitellut avaavansa EL:n hyväksi hyväntekeväisyystilin pankkiin, tuli yhdessä yhteisen työkaverinsa muusikkomiehen kanssa käymään. Juttelimme tovin Lycra-puvun eduista ja miksi se olisi niin hyödyllinen tytölle, kuin ihan kertasimme kuulumisia ja ryystimme teetä/kahvia. Sitten sai tämä muusikkomies leukani loksahtamaan sanomalla:
“Minähän voisin järjestää El:n hyväksi hyväntekeväisyyskonsertin!”
“Ihan tosi?”
Dan heitti vain läppää, ja keskustelu siitä ohjautui sitten muualle – mutta myöhemmin Dan sanoi, että mitä todennäköisemmin tämä herra oli oikeasti tarkoittanut sanomisiaan.

Edellisen postauksen kommenteissakin te olette yllättäneet minut positiivisesti kertomalla, kuinka mielellänne lahjoittaisitte lantin tai pari tytön Lycra-pukua varten.. Tätä varten tulen tekemään vielä selvitystyötä (ja kiitos jo tessalle kaikesta avusta!) – mutta jo pelkästään ajatus lämmittää minun sydäntäni niin paljon. Te olette vain niin uskomattoman ihania
– ja kiitos siitä!

Kun elämämme lehti kääntyi!

14296756774_39e41648bd_o

Tiedätkö sen tunteen, kun olet sateen pieskomana tarponut eteenpäin pitkään; kun joka paikkaa kolottaa, on kylmä ja sukatkin ovat märkänä? Kuitenkin yhtäkkiä synkkien pilvien keskelle repeää riittävän suuri rako, mistä auringon säde ilmestyy lämmittämään kasvojasi… Nostaessasi katseesi siitä nauttiaksesi huomaatkin sateenkaaren! Siinä hetkessä kaikki kolotukset unohtuvat, ja tuota auringon suomaa värien leikkiä vain tuijottaa haltioituneena kuin pikkulapsi…

Perjantaista lähtien olen nauttinut tuosta näystä ja seurannut, kuinka sade vähitellen hellittää. Yhtäkkiä vain kaikki palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Klik, klik, kliketi klik.

fbpaivitys

  • Maanantaina meidän tilillä odotti yllätys – mistä hihkuinkin blogin Facebook-sivulla kuvan mukaisesti! Verohelpotukset olivat pamahtaneet tulla takautuvasti – ja nyt viikottain pitäisi pieni summa ilmestyä tilillemme helpottamaan arkeamme. Miten helpottava tunne onkaan, kun raha ei enää aiheuta huolta!

    • Arvatkaa, mitä Dan osti ensimmäisenä?
      Kolmet parit kenkiä. Raukka on kävellyt kuukausia yksillä ainokaisilla kengillä, ja nyt hän löysi £70:llä kolmet parit.
    • Arvatkaa, mitä minä ostin ensimmäisenä?
      Kuntokeskukselle vuoden jäsenyyden.
    • comiccty

  • Perjantain puhelinsoitto lähetteestäni NI-numeroa varten tuotti tulosta jo tiistaina, sillä postiluukusta tipahti tulla haastattelukutsu ensi viikon tiistaille Weymouthiin! VAU!
  • Perjantaina Dan paljasti minulle työkaverinsa järjestämän yllätyksen meidän perheelle. Fysioterapeutti oli aiemmin viikolla maininnut, että tyttäremme saattaisi hyötyä “Lycra”-puvusta, lempinimeltään “toinen iho”. Hintaa moisella olisi kuulemma £1000 tienoilla, joten NHS ei sitä pysty meille tarjoamaan. Danin työkaveri pisti välittömästi kampanjan pystyyn, ja perjantaina oli myynyt leipomaansa täytekakkua työpaikalla punnan viipale. Ensimmäisen päivän tuotto: £15. Hän sanoi avaavansa pankkiin hyväntekeväisyystilin, ja nyt Danin työpaikka on jo lanseerannut “Casual Friday” – teemapäivän joka toiselle perjantaille. Tuolloin he ilmestyvät töihin kotoisissa vaatteissa ja lahjoittavat rahaa valitsemalleen hyväntekeväisyysjärjestölle. Ja arvaatteko jo, mikä on ensimmäinen heidän valitsemansa hyväntekeväisyyskohde?
    Meidän tyttäremme Lycra-puku.

Arvatkaa, mitä me tänään tehdään?
Mennään pitkästä aikaa sinne äitiryhmään. Ja sen jälkeen minä ja EL mennään uimaan!

Elämä on ihanaa…

Kumma juttu, minua ei ole ahdistanut maanantaista lähtien enää ollenkaan!

Toivottavasti teidänkin arkeenne paistaa aurinko nyt, niin kuin meille!

8 koukuttavaa TV-sarjaa (sinua on varoitettu!)

meriannensuosittelee

Meidän yksi päivän kohokohdista on, kun pienokaisten mentyä nukkumaan laitamme uuden jakson pyörimään jostain seuraamastamme tv-sarjasta. Se on sitä meidän yhteistä aikaa, jolloin spekuloimme mitä jaksossa tulee tapahtumaan ja arvioimme ohjelman jälkeen kyseisen jakson miellyttävyyden. Joskus Dan yllättää minut sanomalla ensin, ettei mistään meidän seuraamasta sarjasta ole tullut uutta jaksoa – ja laittaakin sitten pyörimään sellaisen sarjan uuden jakson, joka on juuri tullut tauolta tai aloittanut uuden kauden. Ne on niitä hetkiä, jolloin Dan tietää saavansa syöksyhalin meikäläiseltä ja innostunutta hihkumista; eihän nyt laimeampaa innostumisen osoitusta vaan sallita?

Mutta minkälaisia sarjoja sitten katsomme, mistä me molemmat tykkäämme? Kun kovinkaan usean miehen kanssa ei voi Sex and the Citya tuijotella, ja Dan on ehkä siitä harvinainen mies, että hän innostui katsomaan kanssani How I Met Your Mother’ia.

Mitkä TV-sarjat tarjoavat siis kummallekin jotakin?

(Tätä kirjoittaessani rasitin hakukoneita yrittämällä löytää näiden ohjelma-aikatauluja Suomesta – ja melkein mikään näistä ei vielä ollut listoilla! Joten hei TV-kanavien sarjojen ostamisesta vastuussa olevat, vilkaiskaas tekin tämä lista ja ostakaa näitä kanavallenne ennen kuin kilpailijanne ehtii ensin!)

1. The Blacklist

10548056_538238202970708_3635150333919084919_o

The Blacklististä minulla ei ollut suuria odotuksia – joku uusi FBI:n rikosdraamasarja, eikö nämä ole jo nähty?

No, ei näköjään. Raymond “Red” Reddington (kuvassa, näyttelijä: James Spader) on rikolliseksi muuttunut entinen hallituksen agentti, joka sarjan alussa antautuu vapaaehtoisesti FBI:lle. Hän tekee FBI:lle niin hyvän yhteistyötarjouksen, josta he eivät voi kieltäytyä – hän tarjoutuu antamaan rikosmaailmasta keränneet tietonsa FBI:n käyttöön niin, että he saisivat kiinni ne suuret kansainväliset rikolliset, jotka ovat olleet melkein mahdottomia FBI:lle napata. Hänellä on kuitenkin yksi ehto; hän suostuu tekemään yhteistyötä vain juuri valmistuneen FBI-agentin Elizabeth Keenin (Megan Boone) kanssa. Reddington ei paljasta miksi tällainen järjestely, kertoen vain Keenin olevan “erityinen”..

Mielenkiintoisen sarjasta tekee hahmojen henkilökohtaiset suhteet sekä tietysti se jatkuvaa kitkaa tuottava fakta, että Reddington on itse rikollinen. Pelaako FBI hänen pussiinsa poistaessaan rikoskentältä Reddingtonin kilpailijoita, vai toimiiko Reddington oikeasti vain hyvä mielessään?

Eritoten James Spaderin roolisuositus Reddingtonina on saanut hyvää huomiota. Hän oli ehdolla “Paras näyttelijä – tv-sarja” Golden Globe Awardseissa.

2. Burn Notice

burnbabyburn

Tämä tv-sarja tuotti 7 kutkuttavaa kautta, ja vaikka päätösjakso olikin langat yhteen sitonut upea kokonaisuus, niin minua silti harmittaa että sarjaa ei enää tehdä. Minulla on ikävä näitä sarjan hahmoja!

” My name is Michael Westen. I used to be a spy. Until…”

“We got a burn notice on you. You’re blacklisted.”

“When you’re burned, you’ve got nothing: no cash, no credit, no job history.
You’re stuck in whatever city they decide to dump you in.”

Koko sarjan ydinjuonena on Michaelin yritys selvittää, kuka hänet “poltti” epäluotettavaksi eli erotti toimestaan. Sarjan aivan alussa Westen löytää itsensä kotikaupungistaan Miamista entisen tyttöystävänsä Fionan vierestä, ja kaikki hänen vakoojakontaktinsa ovat hänet hylänneet. Michaelin suuren työpanoksen jälkeen hän saa selville, että joku “vaikutusvaltainen” haluaa hänen pysyvän Miamissa – jos hän lähtee kaupungista, hänet tullaan etsimään ja pidättämään.

Michaelilla on suorastaan pakkomielle saada tietoonsa hänen vakoojauransa päättänyt henkilö ja hänen syynsä tekoonsa, minkä vuoksi Westen vastahakoisesti aloittaa työskentelemään luvattomana yksityisetsivänä ja ongelmanratkaisijana tavallisille kansalaisille rahoittaakseen oman henkilökohtaisen tutkimuksensa. Avukseen Westen saa vanhan ystävänsä Sam Axen, ja no, entinen tyttöystävä kutsuu itse itsensä yhdeksi tiimin jäseneksi.

Tästä sarjasta koukuttavan tekee näiden kolmen – Michaelin, Fionan ja Samin – keskinäinen kemia. He kaikki ovat eri tavoilla hyvin vahvoja persoonia, jotka räiskyvät, naurattavat ja saavat aikaan hersyvää tilannekomiikkaa! Puhumattakaan, kun sekaan heitetään vielä Michaelin äiti Madeline.. Joka ei edes tiennyt poikansa olleen vakooja. Madeline nopeasti sulatti sydämeni persoonallaan!

Oikeutetusti tämä TV-sarja on voittanut useita palkintoja, niin soundtrackinsa ansiosta kuin juonenkäänteidensä kautta. Sarja on ollut ehdolla Writers Guild of America, USA awardseissa vuonna 2009, ensimmäisen Emmynsä sarja sai kategoriassa “Outstanding Supporting Actress in a Drama” – oi, kyllä, Michaelin äiti Madeline eli Sharon Gless sen pystin sai. People’s Choice Awardseissa Burn Notice oli myös ehdolla kategoriassa “Favorite TV Obsession”.

Minulla on siis lupa edelleen olla ihan koukussa. Hyvä sarja. Niin hyvä..

3. Da Vinci´s Demons

Wallpaper_DaVincisDemons_S01a

Screencaps-da-vincis-demons-34231175-500-423 Kukapa ei Leonardo Da Vincistä olisi kuullut.. Kyllä, tässä historiallisessa fantasiasarjassa vilahtavat niin Mona Lisa kuin monet hänen keksintönsä sekä Da Vincin lisäksi muita historiallisia hahmoja Medici-perheestä lähtien.. Ja Machiavelli myös! Sarjan juonesta tekee kiehtovan tarinan kuvitteellisen juonen sotkeutuessa historiallisiin faktoihin, sekä tietysti Da Vincin mielenkiintoinen persoona! Sarjaa seuratessa heräsinkin pohtimaan, oliko Da Vincilla lievä autismi – mikä ainakin tässä TV-sarjassa selittäisi hänen omanlaatuisen mielensä toiminnan. Vaikka tarina sijoittuukin renessanssin aikaiseen Florenceen, on vaikea uskoa kuvausten tapahtuneen kuitenkin täällä Brittilandian maankamaralla Walesissa. Niin, ja se juoni? Da Vinci sotkeutuu Florencen räiskyvään politiikkaan ja yrittääpä hän selvittää mysteerisen “Mithrasin pojat” – kultin tärkeän kirjan “Book of Leaves” olinpaikan, minkä metsästysreissuun sotkeutuu myös Da Vincin salaperäinen äiti…

Suomessa tätä sarjaa on näyttänyt ainakin FOX. Kaksi kautta tullut jo, ja janoan jo kolmannen perään!

4. Extant

Extant-poster

” I went to space on a 13-month solo mission. I didn’t come home alone.

My husband created a life-like android called a “Humanich”. His name is Ethan: he’s the prototype.

This is a story about Earth, a story about family,

a story about surviving.

Extant-FT-779x400

Minun täytyy saada se heti sanottua – Halle Berry muistuttaa tässä kovasti omaa äitiäni. En tiedä, onko se nuo ruskeat silmät, lyhyet tummat hiukset .. vai jotain muuta. Mutta aina Extantia katsellessa minusta tuntuu, kuin katselisin ruudulta äitiäni! (Terkkuja!)

Tämä TV-sarja oli minulle yllättävä positiivinen löytö, sillä Danin esitellessä sarjaa minulle olin hyvinkin skeptinen. Mitä, siis Halle Berryn hahmo viettää 13 kuukautta avaruudessa soolotehtävässä ja tulee kotiin raskaana? Selkeästi jotain ylimelodraamattista draamaa, ei kiitos.
No okei, tsekataan se ensin.

.. Täällä on ihan lokoisat oltavat, täällä Extantin koukussa. Tervetuloa seuraan kuulkaas! Ei nimittäin ollutkaan sellaista tv-saippuaoopperavaahtoa tämä – ei edes ylidramaattiseksi mennyt silloinkaan, kun Berryn hahmo kertoi raskaudesta aviomiehelleen. Eikä juoni tietysti jää pelkästään tähän raskauteen, vaan Berryn hahmon Mollyn etsiessä vastauksia alkaakin hänen työpaikkansa kautta tapahtua…

5. Forever

19565

Henry Morgan on oikeuslääkäri, jolla on pakkomielle kuolemaan. Nimittäin jotain tapahtui 200 vuotta sitten, eikä hän voi kuolla. Jokaisen kerran, kun hänen kaiken järjen mukaan olisi pitänyt menehtyä, hän löytää itsensä läheisestä vesistöstä alasti. Ja elossa. Tämän lisäksi hän ei myöskään vanhene, ja pitkäikäisyytensä ansiosta Henryllä on laaja tieto – ja taitotaso sekä Sherlock Holmes-tyyppinen huomiointikyky. NYPD:n etsivä nappaa Morganin mukaansa ratkaistaakseen kinkkisiä rikoksia, ja sarjasta vielä mielenkiintoisemman tekee takaumat Morganin menneisyydestä – kun hänet hirtettiin vääräuskoisuudesta, oli naimisissa, taisteli maailmansodissa.. Vain yksi tietää Morganin salaisuudesta: Abe, jonka Morgan löysi vauvana keskitysleiriltä toisessa maailmansodassa. Morganin perässä on kuitenkin murhaaja, joka väittää eläneensä saman “kirouksen” vallassa 2000 vuotta.

Pari jaksoa takana, ja vaikka Henry Morgan muistuttaa välillä ihan liikaa Sherlock Holmesia – niin silti tämän kuolemattomuuden kanssa leikkiminen tuo todella hauskan twistin sarjaan!

6. Gotham

Gotham-TV-Show-Fox-Logo
Na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, Batman!

Paitsi että Bruce Wayne on tässä sarjassa vain sivuosassa. Ei siis Batman-elokuvia mahdutettuna TV-jakson mittaiseksi, vaan Gotham kertoo ajasta ennen Batmania. Päähenkilö onkin etsivä James Gordon, joka saapui Gothamiin selvittämään, kuka murhasi Thomas ja Martha Waynen. Gordon tapaa Brucen tutkimustensa aikana ja heistä tulee ystävät, mikä tulee vaikuttamaan Brucen tulevaisuudensuunnitelmiin.. Gothamissa kiehtovaa onkin tuttujen hahmojen tunnistaminen, tarinayhteyksien löytäminen ja esimerkiksi Brucen hahmon kehittyminen pienestä pojasta Batmaniksi. Olemme tätä nyt muutaman jakson verran katsoneet ja todellakin hyvä on ollut – vaikea tietysti sanoa kuinka pitkäikäinen tämä sarja tulee olemaan, mutta tähän mennessä…

Na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, na, Batman!

Gotham tv series heroes villains line up

7. Scorpion

scorpion-embed

Walter O’Brien ei ole kuin kuka tahansa katujen tallaaja, sillä hänen ÄÖ:nsa on 197. Hän ja muut älykkäät tiiminsä jäsenet eivät voi toimia yhteiskunnassa “normaalisti”, mutta he pääsevätkin agentti Cabe Gallon kautta tekemään töitä hallitukselle monimutkaisia uhkia ratkaisemaan ja ehkäisemään. Walterin ollessa teini hän hakkeroitui NASA:n tietokantaaan – ja näin Gallo ja Walter aikanaan tapasivat.

Tämä O’Brienista ja muista koostuva tiimi nimetään Skorpioniksi. Koska älyköt eivät ymmärrä ihmisten epäloogista käytöstä, joukkoon liittyy myös entinen tarjoilija Page. Pagen tehtävänä on yksinkertaisesti toimia kääntäjänä nerojen ja maailman välillä, minkä vastapalvelukseksi Walter ja muut auttavat häntä ymmärtämään älykköpoikaansa Ralphia.

Monessakin mielessä tämä on hyvin hauska TV-sarja, jonka parissa viihtyy – vaikka ei marginaaliryhmistä olisikaan itsessään niin kiinnostunut. Minä tätä sarjaa seuraan sillä silmällä, että kuinka näiden poikien “vammaisuus” tuodaan sarjassa esille – ovathan he sosiaalisesti vammaisia ollessaan kykenemättömiä ymmärtämään normaalia kanssakäymistä ja ihmisten epäloogisuutta tunteineen. He voivat kyllä ennustaa ihmisten käyttäytymistä – mutta eivät välttämättä ymmärrä käytökseen liittyviä tunnekytköksiä. Erittäin mielenkiintoinen TV-show siis katseltavaksi!

8. White Collar

tv_white_collar-wallpaper
Neal_Caffrey_White_Collar

Ystäväni, tässä teille Neal Caffrey. Ammattihuijari, taiteen väärentäjä, varas ja korviaan myöten rakastunut tyttöystäväänsä Kateen. FBI nappaa hänet kiinni 4 vuoden jahtaamisen jälkeen, mutta Neal onnistuu karkaamaan putkasta juostakseen Katen perään. FBI-agentti Peter Burke, joka alun perin sai Nealin kiinni, palauttaa hänet nytkin takaisin vankilaan. Tällöin Nealilla on kuitenkin ehdotus – entä jos hän suorittaisi vankilatuomionsa töitä tehden FBI:lle? Näin Neal sai nilkkaansa vankilanrinkulan paikantimineen ja hälyttimineen, ja hän auttaa FBI:ta nappaamaan muita itsensä kaltaisia rikollisia.

Samalla Nealin tyttöystävän mysteeri on ratkaisematta ja moni muu Nealin henkilötarinaan liittyvä selvittämättä.. Sarjassa tutustutaan myös Mozziin, Nealin luottoystävään – ja pääsemme syvemmälle myös Peter Burken elämään. Sarja onkin nimenomaisesti hyvä vahvojen henkilötarinoidensa ja hahmojen kemioiden takia.. Kaiken kaikkiaan hyvin koukuttava, ja molemmille sukupuolille kaunista katseltavaa sarjassa riittää. Luottakaa sanaani ja katsokaa ensimmäinen jakso. Mitä todennäköisemmin ette tule pettymään.

Sarjojen kuvat ovat kyseisten sarjojen tuottajien yms. omaisuutta – kuitenkin kyseisiä kuvia on lupa käyttää tällaiseen tarkoitukseen.

Löytyikö tästä teille uutta seurattavaa?

Meriannen suosittelee – aiemmin julkaistut:

#mainiomarraskuu & arvonnan voittaja!

Tiedättekö – minä odotan jo marraskuuta. Innoissani! Ehkä koskaan aiemmin en ole näin päässyt sanomaan marraskuusta, tuosta harmaasta, koleasta ja pimeästä kuukaudesta, mutta nyt voin. Koska kehitin itselleni tavan pitää mielialaa korkealla. Positiivista puuhastelua, jonka avulla toteuttaa luovuutta ja keskittyä mieltä piristäviin asioihin!

Kuten jo pidempään blogiani seuranneet tietävätkin, olen jo kahdesti tämän vuoden aikana yrittänyt #100happydays – haastetta. Ja epäonnistunut. Ensimmäisella kerralla pääsin melkein puoleen väliin asti ja sitten muuton takia kuvien ottaminen jäi.. Nyt pääsin neljänneksen rajapyykin yli ja sitten se lopahti. Haaste nimittäin alkoi vain stressaamaan, eikä siten toiminut ideansa mukaisesti. Niiden päivän onnenhetkien aikana en aina tajunnut kameraa ottaa esille, ja sitten päivän päätteeksi hikoilin kuinka sen kivan hetken nyt sitten haasteeseen lisäisin ilman kuvaa.. Tajusin, että haaste alkoi kääntyä mielessäni aivan nurinkurin. Paine kuvien ottamisesta ja julkaisemisesta nousi kaiken muun edelle, ja alkuperäinen haasteen hyvä idea jäi sen alle.

Eikä tilannetta helpottanut, ettei päiville ollut mitään kuvausteemaa – vaan yleisesti sitä onnenhetkeä metsästettiin. Huomasin mielenkiinnon lopahtavan, ja siksi kamerakaan ei aina ollut toimintavalmiudessa silloin, kun se päivän ihanin hetki ilmaantui.

Siitä se minun ideani sitten lähti. Kuvahaaste keskittyen positiivisiin asioihin teemoitettuna. Tähän malliin:

10468219_10152698856821211_5463649760144175423_o

Tein tätä varten tutkimustyötä tarkistaen kuukauden juhlapyhät ja muut merkkipäivät, kuten isänpäivän – ja lisäsin niitä harkintani mukaan haasteeseen mukaan. #hyväuutinen oli Ylen Suoran hetken hashtagi aikanaan, ja sen yksinkertaisen ihana idea on katsella päivän mediaa etsien kaiken sen pelottavan ja negatiivisen seasta se päivän hyvä uutinen. Ah, ja muistatteko ne “Rakkautta on..” – taulut, pyyhkeet ja muut? Sitäkin ideaa lainasin haasteessa.. Moni päiväteemoista on tarkoituksellisesti enemmän abstrakti ja tulkinnanvarainen, niin että jokainen haasteeseen osallistuva saa itse antaa mielikuvituksensa villiintyä ja sitä toteuttaa valokuvauksen keinoin!

Haasteeseen voi osallistua niin instagramissa, twitterissä, Facebookissa tai vaikkapa omassa blogissasi – haasteen hashtagina toimii #mainiomarraskuu.

Tuletko sinä messiin mukaan?

Kuvahaasteen kuvaa (yllä) saa kopioida ja jakaa.

Facebookissa blogista tykänneiden kesken järjestetty arvonta on nyt suoritettu!
Onnea voittajalle!

Kuuleeko Meriannen? Universumilla on asiaa.

Torstaina psykologin puheilla puhuin ahdistuksestani olla yleisissä kulkuneuvoissa. Kun niin usein olen huomannut katseita, sellaisia kysyviä ja ihmetteleviä, mutta kysymystä ei ole kuulunut. Sääliviäkin vilkaisuja. On kuiskailtu toisen korvaan tytärtäni tuijottaen, ja kerran eräs paukaista kysyi: “Mikäs vauvallasi on vikana?” Tyttäreni ei edes itkenyt, vaan oli oma ihana hymyilevä itsensä ja sillä hetkellä hymy huulillaan katseli bussin ikkunasta ulos. En enää muista, mitä silloin vastasin; todennäköisesti ystävällisesti kerroin cp-vammasta ja kuuroudesta. Mitä minun olisi pitänyt sanoa oli “Ei mitään. Hän on täydellinen!”.

Perjantaina universumilla oli minulle kuitenkin hyvin tärkeä sanoma.

korvapolaroid

Neuvolatädin kanssa jutellessani meidän olohuoneessa mainitsin taas tästä jumissa olemisesta ja sen tuomasta ahdistuksesta, kun puhelin soi. Olimme hakeneet “veronpalautuksia” (tax credits) Englannin valtiolta, ja siinäkin hakemuksessa oltiin kysytty meikäläisen NINOn perään. Olin kirjoittanut hakemukseen viestin vaikeuksistani saada kyseistä numerosarjaa itselleni ja kuinka siten olin vieläkin puoliteissä sen suhteen. Ehdin nielaista jo kerran tai kaksi, kun puhelimessa naisääni kertoi olevansa HooÄmmältä ja soittavansa kyseisen verohakemuksen takia. Ei kai taas jotain lisäongelmia?

“Niin tosiaan, näin tämän tänne kirjoittamasi viestin – oletko sinä vielä saanut sitä haastattelua?”
“No en, ja tajusin etten voinut siellä jobcenterilläkään käydä, kun teille lähetin hakemuksen kanssa passini.”
“Aivan. No, älä huoli, sillä minulla tässä oli siihen tarvittavat dokumentit niin lähetän teistä nyt sitten lähetteen että saatte sen haastattelun. Ei pitäisi mennä kauaa, niin saatte yhteydenottoa ja pääsette sopimaan ajan ja paikan haastattelulle.”
“VOI KIITOS KIITOS KIITOS KIITOS IHAN MIELETTÖMÄSTI, KIITOS!”
Kuulin virkailijan äänestä, kuinka hän hymyili.

Neuvolatätikin oli innoissaan.

“Ehkä unirversumi kuunteli sinua? Oli jo kyllä aikakin. Yksi asia kerrallaan, kyllä tämä tästä katso järjestyy!”
“Niinpä!” hihkuin ja sain riemullani tyttäreni kikattamaan ja potkimaan lattiaa.

tyttonityttonityttonimun

Neuvolatädin lähdettyä me suuntasimme kohti Boscombea tytön kiropraktikkoajalle. Koska meillä oli vain puoli tuntia aikaa ehtiä paikan päälle, otimme bussin – ja välittömästi bussiin noustessani huomasin jotain erikoista. Ihmiset hymyilivät meille. Kaikki päästivät “aaaw” – ääniä. Tytössä ei taas ollut mitään erikoista, hän oli vain hyvällä tuulella ja innostuneen kiinnostunut bussissa olemisesta. Yhden bussipysäkin verran matkustettuamme lähellämme istunut rouva nojautui puoleemme:

“Anteeksi, mutta minun on ihan pakko sanoa että teillä on todella kaunis tytär! Kuinka vanha hän on?”
“Oi, kiitos! Hän on nyt 18 kuukautta vanha.”
“Aaaw.. Hänellä on niin kauniit silmät! Ja miten pitkät silmäripset!”
“Äläpä muuta sano. Ihan olen kade..”
“Voi vähän ajan päästä pojilla tulee sukat pyörimään jaloissa..”

Hymyilytti. Kaikki lähellämme olevat hymyilivät myös ja katselivat ihastuneen näköisinä tyttöä. Ja EL’hän vain nautti saamastaan huomiosta ja hymyili sitäkin enemmän hänkin.

tyttoseni

Kiropraktikon ja Paulan kanssa juotujen kahvien jälkeen lähdimme tallustelemaan Boscombessa. Meillä oli pari tuntia luppoaikaa, sillä hakisin sitten neljän jäljestä Rubyn meille viikonlopun viettoon. Kävin kaupoilla, ostin El:n serkulle syntymäpäiväkortin ja minun herkkupeppuperheelleni kokoelman erilaisia (halpoja) suklaita, jotka piilottaisin kämppään ja heti, kun noilta isommilta vauvoiltani alkaisi kuulua vinkunaa makean perään, tekisin taikojani.

Näidenkin puuhastelujen jälkeen jäi vielä peukaloiden pyöritysaikaa reippaan tunnin verran, joten lähdin halvalle kahville mäkkäriin. McDonaldsissahan en ole syönyt vuosikausiin – eikunhetkinen, söinkö siellä raskaana ollessa kun niin teki mieli jotain rasvaista..? En muista! Mutta siis muistikuvieni mukaan olen McDonaldissa viimeksi syönyt krapuloissani Melbournessa, Australiassa, ja sitäkin ennen McDonalds on toiminut minulle vain lähinnä yhtenä julkisena wc:nä.

Kahvin kanssa istuuduttiin tytön kanssa tuon pikaravintolan värikkääseen saliin lämmittelemään. Tyttö päästeli kikatusääniä aina, kun joku käveli meidän ohitsemme. Minä kirjoittelen päiväkirjaani; oli jotenkin ihana vain istua hetkeksi alas ja tutkia ajatuksiaan. Meikäläinen oli saanut kahvia kitattua alas puolen mukillisen verran kun seuraamme pelmahti kaksi finninaamaista ja niin suloisen kovaäänistä teiniä.

“Hei, eihän me vaan häiritä?”
“Ei, ette tietenkään! Mites teillä menee?”
“Me istuttiin tuolla teidän takana ja mä katselin kun sun vauvas jalat vipatti jotenkin niin suloisesti ja mä halusin tulla sanomaan moi!”
“Aaaw!”
“Ja voi kun hän onkin niin söpö!”
Tyttäreni päästi kikatusäänen kuullessaan tämän, ja teinikaksikko päästi duona “aaaw”.
“Mitä ne nämä on?” sanoi heistä toinen osoittaen tytön sisäkorvaistutteen prosessoreita.
“Ne on tytön sisäkorvaistutteet, niiden avulla hän nyt kuulee.”
“Ai! Minäkin olin pienempänä huonokuuloinen, minullakin oli kuulolaite!”
“Oliko! Ja nyt ei ole mitään?”
“Ei, miun kuulo palautui kuulolaitteiden avulla lähelle normaalia, etten nyt tarvitse mitään.”
“Vau! Elämä on varmasti paljon helpompaa ilman sitä kuulolaitteen suhinaa!”
“Joo. Tai no, mä en sitä itse muista mutta vanhempani sanoo siitä joskus.”
“Vitsit että tää sun tyttö on niin sulonen! Tekis mieli ihan adoptoida hänet itselle!” hihkaisi väliin toinen teineistä, samalla silittäen tyttöä kädestä. El hymyili leveästi.
“Hahhah, no saat tulla hoitamaan joskus, mutta minulla tulisi ikävä jos hänet veisit!”
“Saisinko, oikeesti?”

Tällaista innostunutta keskustelua kävimme melkein puolituntisen verran, ja se aina normaalikuuloinen heistä kertoi kuinka hän rakastaa vauvoja ja ehkä hänen pitäisi hankkia lapsiin liittyvä koulutus..

“Asutko sinä täällä Boscombessa?”
“En, vaan tuolla lähempänä Bournemouthin keskustaa.”
“Ai. Oletko sä usein kuitenkin täällä?”
“Joo. No en mäkkärissä mutta Boscombessa pari kertaa viikossa.”
“No mutta sitten! Nähellään hei joskus!”
“Juu, moikataan kun tavataan!”
“Seuraavaan kertaan!”
“Jeps, moi!”

Kiitos, universumi. Minulle tuli paljon parempi mieli.

Toispuoleinen

Haaste toispuoleinen – puolet naamalärvistä meikattuna, toinen puolikas ei.
Meikattu puoli päätä sai osakseen ripsivärin, kulmakynän ja eyelinerin.

Tulos?

polli

silma

silmaimun

meikattu

toki

toispuoleinen

Extrana:

hiukset

Osallistumiseni instagramissa (@meriannen) eiliseen roosanauhapäivään pinkillä paidallani - ja teiniposella. Well done me!

Osallistumiseni instagramissa (@meriannen) eiliseen roosanauhapäivään pinkillä paidallani – ja teiniposella. Well done me!

Äiti psykologin puheilla – ymmärrys tie paranemiseen.

simmut

Olen käynyt kaksi kertaa psykologilla tyttären sisäkorvaistutteiden säätöjen jälkeen, ja vaikka kyseiset juttelukerrat eivät poista masennuksen oireita tai ahdistuskohtauksia kuin taikasauvan heilautuksesta, on niistä seurannut jo paljon hyvää. Jo ensimmäisellä juttelukerralla opin ymmärtämään tunnemaailmaani selkeämmin ja näkemään syy-seuraussuhteita kaikkeen kokemaani. Olinhan syyllistänyt itseäni alhaisista mielialoistani, kyseenalaistanut niiden perustaa – “kaikenhan pitäisi nyt olla hyvin, minulla ja Danilla menee paremmin ja tyttökin kuulee, herttinen sentään oikeasti miksi olen näin paniikissa/ahdistunut/mieli mustana?” – olen oikeasti joskus vähän tallukka.

Molemmilla kerroilla terapeutin kanssa kävi hyvin selväksi, että minulla on oikeus tuntea niin kuin tunnen. Vaikka pari elämän osa-aluetta onkin nyt kunnossa, vielä on monta tasapainoteltavaa palloa ilmassa – ja saatuani kaksi palloa turvaan, loppuihin on enemmän aikaa keskittyä. Eilisellä kerralla ymmärsin vielä pidemmälle. Ymmärsin, että epävarmuutta on ollut jo hyvin pitkään – ja että minulla/meillä on hyviä suunnitelmia, kuinka parantaa elämänlaatuamme. Mutta että mitä tahansa teemmekin saavuttaaksemme sen paremman elämän, jotain on esteenä. Se este on jonkun muun käsissä, eikä meillä siihen vaikutusvaltaa ole.

Miten turhauttavaa!

Huomasinkin selittäväni, kuinka olen pitkään tuntenut olevani kuin nivusiani myötä suossa jumissa. En pysty liikahtamaan, en kykene nostamaan itseäni sieltä ylös. Tiedän, kuinka pääsisin kuiville, ja näenkin apujoukot. Mutta he vain seisovat paikoillaan – osoitan heidän harteillaan olevaa köyttä, lähellä lojuvaa vahvaa keppiä ja pyydän heitä auttamaan minut ylös hädästäni. Vaikka he kuulevat minut, he eivät tee mitään auttaakseen.
Yritän keksiä sitä kieltä, mitä he ymmärtäisivät. Englantia? Suomea? Ruotsia? Japania? Espanjaa?

simmuuuu

Olen katkera. Tiedän, miten voisin paremmin. Tiedän, että jos saisin kuntokeskukselle jäsenyyden, saisin enemmän arvokasta omaa aikaa itselleni ja vartaloni terveemmäksi. Se auttaisi minua jaksamaan. Tiedän, että meidän olisi helpompi hengittää, jos ne meille kuuluvat tuet alkaisivat vihdoin saapua tilillemme. Ei tarvitsisi tuntea huonoa omatuntoa kaupassa käydessä, ei tarvitsisi laskea pennejä. Tiedän, että sitten voisimme liikkua aktiivisemmin – nähdä ihmisiä tuntematta ahdistusta siitä, ettei meillä olisi varaa mennä paikan päälle. Minun olisi myös mahdollista käydä taas säännöllisesti siellä rakastamassani äitiryhmässä, kun meillä olisi varaa bussilippuihin. Tiedän, että saatuani kuntokeskukselle jäsenyyden, minun ja tyttäreni elämänlaatu yhdessä paranisi. Voisimme molemmat kasvattaa kuntoa, ja tyttö saisi tarvitsemaansa stimulaatiota vedestä ja liikuntaa.

Tämän kaiken ymmärsin eilen. Olen ollut tietoinen tästä, kirjoitinhan postauksen toissapäivänä siitä, kuinka elämämme ei paskaa ole. Tiesin tämän liejun olevan vain väliaikaista. Mutta ymmärtäminen, että olemme jo yli vuoden ajan taistelleet saadaksemme itsellemme ne avut, mitä tarvitsisimme parempaan ja helpompaan elämiseen… Tämä olo jumissa olemisesta ja voimattomuudesta. Kuinka paremman elämän avaimet ovat saavutettavissa, mutta niitä pitelevä nyrkki ei vain suostu meille avautumaan. Eikä meillä ole muuta tehtävissä, kuin odottaa.

Tämän ymmärtäminen auttoi.

On ihan OK olla rikki. On ihan OK olla ahdistunut, surullinen ja vihainenkin.
Nyt opettelen hyväksymään nämä tunteet, ja päästämään irti myrkyllisestä katkeruudesta.

Ensi viikolla näen psykologia vielä kerran tyttären säätökerran jälkeen, ja silloin harjoittelemme haastamaan ne mieltä painavat ajatukset.